Kaikki tai ei mitään

Istuin syyskuun lopussa Göteborgin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun suomalainen, suomenkielinen kirjailija kertoi haastattelussa uusimmasta kirjastaan. Salissa oli mukavasti väkeä. Haastattelija kysyi ruotsiksi. Kirjailija vastasi englanniksi. Vaikutelma oli jollain tapaa surkuhupaisa. Minua harmitti kirjailijan puolesta. Miksi hän järjesti nyt tällaisen kielispektaakkelin, teki ruotsista ongelman?

Pääasiassa ruotsalaisista naisista koostunut yleisö ei ollut tilanteesta millänsäkään. Kerrankos sitä sattuu, että suomalainen kaikesta päätellen osaa ruotsia varsin hyvin, muttei puhu sitä. Kerrankos sitä sattuu, että noin kuuden vuoden opiskelun tuloksena on vain passiivinen kielitaito ja sujuva kuullun ymmärtäminen.

Ehkä olin salissa ainoa, jota harmitti. Miksi? Eikö tämä ruotsin kiertäminen millä tahansa muulla kielellä ole vakiintunut suomalainen toimintatapa?

Kaiketi olin harmissani siksi, että ruotsin puhumiseen liittyvä ongelmatiikka pulpahti jälleen kerran esiin yllättäen, yllättävässä tilanteessa, ja näytti yksinkertaisesti pöhköltä. Olin pitänyt jotenkin itsestään selvänä, että Göteborgiin matkustanut suomalainen kirjailija suoriutuu ruotsiksi ihan riittävän hyvin, tällä normaalilla suomalaisella skolsvenskalla, jota meistä useimmat tosiasiassa osaavat vähintään auttavasti ja joka kestää ihan hyvin pienen sekoilun ja takeltelunkin.

Aihekin oli kirjailijalle maailman tutuin, hänen omat kirjansa. Eikä haastattelijan tyyli todellakaan ollut revolverimainen, vaan kysymykset ja teemat oli sovittu yhteisymmärryksessä etukäteen.

Kirjailijan englanti oli normaalia suomalaista kouluenglantia. Syy sen puhumiseen ei ollut se, että kirjailijan englanti olisi ollut äidinkielen veroinen, jotenkin aivan ylivoimainen hänen muihin koulussa oppimiinsa kieliin nähden. Syy oli se, että ruotsia nyt vain ei voinut puhua. Tilanteen yllä leijui kummallinen häpeä.

Liian moni suomenkielinen luulee, että ruotsia pitää puhua joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Jostain syystä tämä pätee vain ruotsiin. Englantia kaikki kyllä puhuvat juuri sen verran kuin osaavat.

Kielessä on kyse vuorovaikutuksesta. Siksi "kaikki tai ei mitään" on periaate, joka sopii kieliasioihin mahdollisimman huonosti. Vuorovaikutus on harvoin täydellistä tai täysin olematonta. Normaalia on jokin siltä väliltä.

Miten tästä häpeästä päästäisiin eroon? Se on sekä turhaa että typerää. Ruotsalainen yleisö oli kirjailijan kirjasta innoissaan. Fanien intoa ei olisi piiruakaan vähentänyt se, että hienoa suomea kirjoittava kirjailija olisi esitellyt upeasti ruotsiksi käännetyn teoksensa keskinkertaista ruotsia puhuen. Päinvastoin: kirjailija olisi saanut kokea, miten loistavasti vuorovaikutus voi toimia puutteellisenkin kielen varassa.