Vaikenemalla valtaan

Oletteko huomanneet – on oudon hiljaista.

Pitkään aikaan kukaan näkyvimmistä populistipoliitikoistamme ei ole päästänyt suustaan mitään semmoista, mitä älymystö olisi päässyt yksimielisesti paheksumaan. Pitkään aikaan kansa ei ole käkättänyt peruskansanedustaja Hakkaraisen tai hänen kaveriensa hurjille lausunnoille toisenvärisistä. Pitkään aikaan ei ole kuultu suurta julkista parkua pakkoruotsin kauheudesta, Suomen huimasta islamisoitumisesta tai edes feministien kelvottomuudesta äideiksi.

Mitä on tapahtunut? Miksi he ovat hiljaa? Timo Soini koetti keventää tunnelmaa jollaan persevitsillä alkusyksystä, mutta sekään ei oikein sytyttänyt.

Jussi Halla-aho siirtyi europarlamenttiin 80 772 äänellä, mutta mikä vielä merkittävämpää, vain noin neljän tuhannen euron vaalibudjetilla. Halla-ahon budjetti oli 123 000 euroa pienempi kuin Alexander Stubbin.

Kun Ruotsidemokraatit menestyi murskaavasti valtiopäivävaaleissa syyskuussa, televisio välitti kuvaa erittäin hillityistä vaalivalvojaisista. Niissä seisoskeli vaitonaisen arvokasta porukkaa samppanjalasit kädessä, vaikka katsoja olisi odottanut tunnelman olevan aivan katossa.

Näitä havaintoja yhdistää uusi poliittinen voimatekijä: hiljaisuus. Eräät piirit ovat havainneet, että vaikeneminen sopivassa kohdassa voi olla yllättävän vaikuttavaa.

Perussuomalaisen eduskuntaryhmän johto on moneen otteeseen pitänyt möläytysjulkisuutta pahana mainehaittana. Ehkä johto on sittemmin antanut asiassa ohjeistusta. Halla-aho taas ei tarvinnut vaalien alla näkyvyyttä. Hänet ja hänen näkemyksensä tiedetään kaikkialla jo muutenkin.

Ruotsidemokraattien ylenpalttisen hillittyä käytöstä vaalivoittojuhlissa aloin ymmärtää uudella tavalla tavattuani norjalaisen kirjailija-toimittaja Øyvind Strømmenin hiljattain Hanasaaressa. Strømmen kertoi, että Norjan oikeistopopulistinen Edistyspuolue on ottanut vaikenemisen suorastaan osaksi uutta strategiaansa. Kun ei puhu, ei joudu alttiiksi kritiikille. Ei joudu perustelemaan väitteitään, kun ei ole niitä edes esittänyt. Ei joudu punnituksi toista mieltä olevien argumentteja vasten. Kun ajaa asioita, jotka "kaikki tietävät muutenkin", puhumista ei edes tarvita.

Vaikenemisen voima perustuu kahteen asiaan: siihen, että aiemman äänekkyyden kaiut kantavat pitkälle, ja siihen, että vaikenija pystyy halutessaan pelaamaan ihmismielen pimeällä puolella. Pelot, ennakkoluulot, stereotypiat ja fobiat istuvat ihmisyhteisössä niin lujassa, että niiden esiin nostamiseen ei tarvita montakaan sanaa. Äärimmillään riittää, että asenteistaan jo ennalta tunnettu poliitikko ilmaisee vähäeleisesti: "Tehän tiedätte…" ja kohottaa kulmakarvaa puolen millin verran.

Vielä pari vuotta sitten pidin ongelmana sitä, että osa kansasta ja politiikan tekijöistäkin piti sopivana "sananvapauden" nimissä päästellä suustaan mitä sattuu. Nyt, kun heistä näkyvimmät ovat paljolti lakanneet niin tekemästä, huomaan kaipaavani vanhoja kunnon rasistisia, fasistisia, nais- ja homovihaa ilmentäviä ja yksinkertaisen typeriä möläytyksiä. Niistä ainakin tiesi, mitä puhuja ajatteli!

Tämä uusi hiljaisuus tuntuu jo vähän pelottavalta.