Yllä olevalla otsikolla julkaistiin vuonna 1969 Tammen Huutomerkki-pamflettisarjassa kokoelma Christer Kihlmanin 1960-luvun esseitä. Otsikko - ilman kysymysmerkkiä - kuulostaa minun korvissani hyvin 60-lukulaiselta.
Ehkä nimi on myös jossain määrin nuorekkaan vähättelevä verrattuna kirjasen painavaan sisältöön. Kihlman erittelee esseissään intellektuellin tehtävää muuttuvassa yhteiskunnassa, sukupolvien vastakohtaisuutta ja kansallista perintöämme. Kaikkea tätä kallisarvoista ja pyhää hän käsittelee ja kääntelee nuoren radikaalin kämmenissään huolettomasti.
Itselleni tärkein teksti tässä kokoelmassa on "Talviaamu Turun satamassa", joka on julkaistu vuonna 1964, syntymävuonnani, parikymmentä vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen. Esseessä Kihlman kuvaa paluutaan Ruotsista Suomeen maaliskuussa 1963, jolloin rautatieläiset olivat lakossa. Hämmästyttävällä keveydellä Kihlman siirtyy häikäisevän talviaamun ja työuupumuksen aiheuttaman läpikuultavan olotilan kuvauksesta suoraan yhteiskunnallisiin ja kirjallisiin kysymyksiin.
Kihlmanin mukaan suomalaisten historiallisena perintönä on kirkkomaa, joka meissä kaikissa on syvällä. "Siinä lepää sankareita, joita sanotaan murhaajiksi, ja murhaajia, joita sanotaan sankareiksi, ja murhattuja, joita on sanottu roskaväeksi, ja toisia murhattuja, joita ei ole sanottu miksikään, koska heitä ei ole otettu lukuun."
Kuten professori Henrik Meinander on todennut, sota, ja erityisesti jatkosota, on yhä suurin yhteinen kertomus, joka määrittää meitä suomalaisia. Kihlman sanoi saman hiukan toisin sanoin 1960-luvulla: "Kuolleet marssivat meidän lävitsemme. - - Emme enää tiedä, mitä merkitsee sellainen inhimillinen vapaus, jossa ihminen elää elämäänsä ikuisen kuolemanparaatin esittämättä hiljaisia muistutuksiaan ja moitteitaan syvältä sen perustan alta, jolta ihmisen teot ja rauha ja rauhattomuus versovat."
Christer Kihlman vertaa tekstissään kirjailijaa ja tiedemiestä, niin kuin jo aikanaan Aristoteles teki Runousopissaan. Kihlman kutsuu kirjailijaa valehtelijaksi, kenties sen vuoksi että hetken aikaa 1960-luvulla journalismi ja reportaasikirjallisuus oli korkeammassa kurssissa kuin fiktiivinen kaunokirjallisuus. Mutta Kihlman antaa suuren arvon kirjailijan erityiselle valheellisuuden lajille: hänen mukaansa ajastaan tietoisen kirjailijan mielikuvitus palvelee ihmisen etua, jolloin kirjailijalla on mahdollisuus olla myönteinen tekijä yhteiskunnassa.
Jos joku, niin nimenomaan Christer Kihlman on ollut tällainen ajastaan tietoinen, suorastaan aikansa läpitunkema kirjailija, joka on vaikuttanut väkevästi omaan yhteiskuntaansa ja - mikä vielä harvinaisempaa - kokonaiseen tulevaan sukupolveenkin. Älyn, totuudellisuuden ja itsensä alttiiksi asettamisen yhdistelmä tuotti sellaista proosaa, jonka vielä nykyinenkin kirjailijapolvi voi mieltää omaisuudekseen, vaikka ei tietäisikään, keneltä on uskalluksensa perinyt.
Kihlmanin teksteistä välittyvän voiman ja uskalluksen vuoksi olikin hiukan hämmentävää Magman lounasseminaarissa 9.3.2011 kuulla, kuinka raskaana hän itse oli 1960-luvulla kokenut sen vastustuksen ja hämmennyksen, jota hänen teoksensa olivat aiheuttaneet konservatiivisemmissa piireissä.
On ymmärrettävää, että se, joka kokee tehtäväkseen sisäisen totuuden sanomisen, saa vastaansa fasadi-ihmisten paheksuvat laumat. Mutta kyllähän polemiikin ja kalabaliikin on täytynyt tuntua myös huumaavalta: että omilla teksteillä ja mielipiteillä on voima synnyttää debatteja, kiihdyttää ja herättää ajattelemaan. Jos elämässään on saanut sellaista aikaan, ei ole elänyt turhaan.
Kihlman pohtii esseekokoelmansa "Mistä minä tiedän" esipuheessa kirjailijan asemaa ja kiteyttää eetoksensa: "Kurittomuus kansalaishyveenä ja kulttuuripanoksena, tunne-elämän, ajatuskoneiston ja elämisen normina, on etuoikeus, josta ihminen maksaa henkilökohtaisella ja aineellisella turvallisuudellaan sekä yhteiskunnallisella arvostuksellaan. Mietin usein, olenko pitkällä tähtäyksellä saanut riippumattomuutta ja avaria näkymiä tuon hinnan arvosta."
Kihlman vastaa pohdiskeluunsa komealla loppulauseella: "Herrajumala, mutta kun joskus on niin hiton hauskaa
