Hufvudstadsbladetin lukijana jaksan ihastella lehden kulttuuriosaston intohimoista suhdetta kirjallisuuteen. Pitkiä arvosteluja. Analyyseja kirjoista. Kirjailijoitten kuvia. Kuvia kirjojen kansista. Plock & fynd -palsta, jolla yhdistellään ajankohtaisia ja jo kauan sitten julkaistuja kirjoja näkemyksellisiksi tai riemukkaan oikullisiksi kombinaatioiksi.
Syntyy vaikutelma, että on yhä olemassa kokonaisuus, jonka nimi on kirjallisuus ja johon kuuluu sanataideteosten lisäksi myös se, mitä niistä kirjoitetaan. Syntyy vaikutelma, että kulttuurikirjoittamisen taustalla on suurempi kertomus, johon yksittäisiä kirjoja sovitetaan.
Tämä vaikutelma heräsi voimakkaana lukiessani Merete Mazzarellan kirjoittamaa arvostelua Olof Ruinin teoksesta "Hans Ruin. En gränsöverskridare". Mazzarella suhteuttaa Ruinin elämäkerran suomenruotsalaista kulttuuria kuvaavat osuudet täkäläisiin "muistelmamaneereihin" ja kliseisiin, joista yksi on "kesäparatiisi", ja toteaa, että Olof Ruin, joka ei ole polskinut koko ikäänsä ankkalammessa, kirjoittaa näistä aiheista uudella otteella.
Jäin pohtimaan kesäparatiisia ja kaikkia niitä konnotaatoita, joita se toden totta kuljettaa mukanaan. Jopa kaltaisellani sisämaan kasvatilla on jonkinlainen käsitys suomenruotsalaisesta kesäparatiisista. Kuvittelen, että se on huoleton ja aurinkoinen hyvien ihmisten paikka meren rannalla. Siellä ongitaan ja solutaan veneessä huojuvien kaislikoiden läpi, siellä katsellaan viattomin silmin aikuisten pelejä, joiden oikea luonne paljastuu vasta kun viattomuus on menetetty, vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin.
Kuvittelen, että suomenruotsalainen kesäparatiisi kiteytyy ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja sen ääneenlausumattomin koodein säänneltyihin muotoihin. Siihen kuuluu kyllä luonto, mutta ikään kuin taustafondina huvilalle meren rannalla. Paratiisillisuus on sosiaalisuudessa, kulttuurissa, juhlissa, kohtaamisen autuudessa.
Suomenkielisessä suomalaisuudessa vastaava onnela löytyy kliseisten mielikuvien mukaan luonnosta. Se on yksinäisessä mökissä järven rannalla, äänettömyydessä, verkkojen nostamisessa, marjojen poiminnassa, saloseutujen viattomissa eläimissä. Tavoiteltu ja kaivattu onnela on kohtaamattomuudessa tai rinnakkain vaikenemisessa. Suomenkielisen kulttuurin kasvatin voisi olla vaikea luontevasti puhua "kesäparatiisistaan". Sanaan "paratiisi" liittyy joko raamatullinen tuonpuoleisen vivahdus tai sitten lievästi rietas sävy; siinä häivähtelevät nudismin ja estottomuuden ja kirkuvien papukaijojen ja sambakarnevaalien kuvat.
Ja kuitenkin suomenkielisetkin porvarisperheet ovat viettäneet kesiä huviloilla, ovat juhlineet, syöneet rapuja, purjehtineet ja ujuneet huolettoman joutilaina aurinkoisilla vesillä. Näistä kesistä vain ei ole jäänyt paljonkaan merkkejä suomalaiseen kirjallisuuteen – ainut huvilaelämän kuvaus, joka nopeasti muistuu mieleen, löytyy Helvi Hämäläisen ironisesta Säädyllinen murhenäytelmä -romaanista.
Itse ajattelen, että kesäparatiisit ovat samanlaista porvarillista toiveunta kuin Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuva. Fannyyn ja Alexanderiin Bergman projisoi kaikki kauniit unelmat siitä, millaista ylemmän porvarisluokan elämä olisi voinut olla la belle époquen aikaan, jolloin varakkaan miehen nautintaoikeus kaikkeen ympärillään olevaan oli rajoittamattomimmillaan ja jolloin perhe ja yhteiskunta näyttäytyivät patriarkan alapuolelle ryhmittyneenä kuuliaisena, yksinvaltaisesti johdettuna seurakuntana.
Tätä samaa haavekuvaa Bergman itse purki useassa myöhemmässä teoksessaan – syvimmin ja kipeimmin mielestäni Yksityisissä keskusteluissa.
Kliseen ja sen rikkomisen välinen jatkuva ristiriita ja rajankäynti onkin elossa olevan kulttuurin selkeä merkki. Siksi jaksan ihailla Merete Mazzarellan kaltaisia kirjoittajia, jotka tarttuvat tabuihin ja kliseisiin niin kuin porvarisrouvat tarttuivat moninaisiin töihinsä muinoin huviloillaan, maanantain tultua ja perheenpään lähdettyä takaisin kaupunkiin.
Arkailematta - jotta toiset voisivat helliä unelmaansa paratiisista.
Svensk översättning:
Kulturskriverier och energiska damer i sommarparadiset
Som läsare av Hufvudstadsbladet kan jag inte låta bli att beundra den passionerade attityd tidningens kulturavdelning har till litteraturen. Långa recensioner. Analyser av böcker. Bilder på författare. Bilder på böckernas pärmar. Plockfynd spalten, där nu aktuella och för länge sedan publicerade böcker smälter samman i opinions- eller i glatt nyckfulla kombinationer.
Man får ett intryck av att det fortfarande finns en litterär helhet som består av både ordkonsten och åsikter om denna. Man får ett intryck av att det bakom kulturjournalistiken döljer sig en större berättelse i vilken enskilda böcker anpassas.
Det här intrycket stärktes då jag läste Merete Mazzarella recension av Olof Ruins verk "Hans Ruin. En gränsöverskridare". Mazzarella ställer de delar av Ruins biografi som berör den finlandssvenska kulturen i relation till kännspaka memoarmaner och klichéer, av vilka en är "sommarparadiset" och konstaterar att Olof Ruin som under sitt liv aldrig plaskat omkring i ankdammen skriver med ett nytt grepp om dessa företeelser.
Jag började fundera över sommarparadiset och allt vad det i överförd bemärkelse för med sig. Till och med jag som vuxit upp i inlandet har en bestämd bild av det finlandssvenska sommarparadiset. Jag inbillar mig att det är goda människors bekymmerslösa och soliga tillvaro vid havet. Där metar man från roddbåten som glider fram i vassen, där betraktar man med oskyldiga ögon de vuxnas spel, vars verkliga innebörd blottas år eller årtionden senare när oskulden gått förlorad.
Jag inbillar mig att det finlandssvenska sommarparadiset kristalliseras i umgängen människor emellan och i de reglerade formernas outtalade koder. En av dem är visserligen naturen, men bara som en fond för villan vid havet. Det paradisiska finns i det sociala, i kulturen, i festandet och i återseendets salighet.
I det purfinska finner man enligt klichéernas fantasier motsvarande lycka i naturen. Den finns i enskildheten vid stugan vid stranden av en sjö, i det tysta, vid vittjandet av näten, i bärskogen och i upplevelser av ödesmarkens oskyldiga djur. Den eftersträvade och efterlängtade lyckan finns i mötet som aldrig blev av eller i en gemensam upplevelse av stillheten. För den som kommer från en finsk kultur förefaller det svårt att på ett naturligt sätt tala om sitt sommarparadis. Ordet paradis förknippas antingen med en hinsides anstrykning av en det bibliska eller så har det en något oanständig nyans; framför en flimrar bilder av nudism och ohämmad nakenhet, skrikande papegojor och sambakarneval.
Likväl har också de borgerliga familjerna på finskt håll firat sina somrar på sina villor, de har festat, haft kräftskivor, seglat och fördrivit tiden på soliga böljor. Dessa somrar har ändå inte lämnat några större spår efter sig i den finska litteraturen – den enda beskrivning av villalivet som jag drar mig till minnet finns i Helvi Hämäläinens ironiska roman Säädyllinen murhenäytelmä (Det anständiga sorgedramat).
Själv inbillar jag mig att sommarparadisen är likadana borgerliga dagdrömmar som Ingmar Bergmans film Fanny och Alexander. Bergman projicerar i filmen alla vackra drömmar om hurudant den borgerliga klassens liv under la belle époque , den tid då den burgna mannen hade en obegränsad njutningsrätt till allt som omgav honom och en tid då familjen och samhället framstod som en lydig församling under patriarkens envälde.
Samma illusion återkom Bergman till i sina senare verk, djupast och mest smärtsamt i Enskilda samtal.
Den ständiga konflikten och balansgången mellan klichén och konsten att bryta den är ett tydligt tecken på en levande kultur. Därför beundrar jag författare som Merete Mazzarella som griper tag i tabun och klichéer på samma sätt som borgarfruarna förr i tiden tog i tu med mångahanda när familjens överhuvud på måndagarna återvänt till staden. Utan rädsla – så att andra skulle få hålla sin dröm om paradiset intakt.
