"Det är icke min avsikt att giva några anvisningar åt vår regering - jag vågar tvärtom hoppas att densamma skall lyckas ordna det för de beklagansvärda på ett sätt, som stämmer överens med rättens och mänsklighetens krav. Men jag kan icke underlåta att offentligen opponera mig mot de i vår tidningspress framställda yrkandena på flyktingarnas bortsändande från landet. Den cyniskt likgiltiga tonart i vilken dessa yrkanden avfattats, utan ett ord som skulle antyda medlidande med våldspolitikens offer, synes mig föga klädsam för tidningarna i ett land, där man för icke länge sedan haft egen erfarenhet av förtrycksåtgärder, och där man för många av sina egna landsflyktiga medborgares räkning fått vädja till andra länders gästfrihet."
Näin kirjoitti professori Yrjö Hirn 20.8.1938 Hufvudstadsbladetissa. Edellisenä päivänä, 19.8.1938, oli Helsinkiin saapunut höyrylaiva Ariadnella 53 Itävallan juutalaista. Nämä 53 eivät saaneet astua maihin vaan lähetettiin 20.8.1938 takaisin Stettiniin.
Palauttamisen syy?
Kesken pakolaisten matkan muuttuneet viisumisäännökset. Ja politiikka. Suomella ei ole varaa juutalaispakolaisten tulvasta huolehtimiseen, kirjoitettiin. Kuvateksti Ajan Suunta -lehdessä 14.8.1938: "Epämieluisia vieraita. Maahamme tunkeutuneita juutalaispakolaisia laskeutumassa 'Ariadnesta' Suomen kamaralle." Nämä "tunkeutujat", arvokkaasti pukeutuneet miehet ja naiset sekä sylilapset, nousivat maihin Helsingissä 11.8. minkä jälkeen sisä- ja ulkoministeriössä päätettiin pikaisesti, ettei uusia Itävallan juutalaispakolaisia enää päästetä maahan. Itävallan juutalaisia oli tuolloin tullut Suomeen satakunta.
Sisäministeriössä katsottiin, että yksikään näistä ei ollut poliittinen pakolainen, joka voisi vaatia turvapaikkaoikeutta Suomesta. Valtiollisen poliisin asiakirjassa siteerataan sisäministeriön lausuntoa: "Hehän ovat Saksan viranomaisten suostumuksella sieltä lähteneet ja saaneet vielä paluuluvankin, joten on mahdotonta ottaa asiaa siltä kannalta, että poliittisia pakolaisia, ei vaikka miten laajasti tuota käsitettä tulkittaisiin."
Suomen Sosialidemokraatti -lehti totesi 14.8.1938, että Saksan vallanpitäjien menettely oli sadistinen. Karkotetuille oli annettu kaksi vaihtoehtoa: joko luopua omaisuudestaan ja säilyttää vapautensa tai pitää omaisuutensa ja joutua keskitysleiriin. Jos lähti, joutui allekirjoittamaan paperin, jossa sitoutui olemaan koskaan palaamatta Saksaan tai Itävaltaan. Passiin kuitenkin merkittiin sen haltijan olevan oikeutettu palaamaan kotimaahan (mikä käytännössä tarkoitti keskitysleiriä). Valpon mukaan esimerkiksi maahamme saapuneella asianajaja Infeldillä ja hänen rouvallaan oli mukanaan rahaa 2 puntaa, suurin summa, minkä lähtijä sai ottaa mukaansa.
Professori Yrjö Hirn oli yksi niistä harvoista, jotka vetosivat humanitäärisiin syihin ja suomalaisten omaantuntoon. Häntä ivattiin niin kotimaisissa kuin Kolmannen valtakunnan lehdissäkin. Jälkikäteen ymmärrämme Hirnin menettelyn moraalisen arvon aikana, jolloin harva rohkeni korottaa ääntään suurpolitiikan uhrien puolesta.
Vertailukohtana todettakoon, että 1920-luvun puolivälissä Suomessa oli pakolaisia 23000 henkilöä, joista venäläisiä 13000, karjalaisia 10000 ja inkeriläisiä 7000. Yli puolet näistä pakolaisista oli siirtynyt maahamme Karjalan "kansannousujen" jälkeen. Tämä pakolaisjoukko oli Akateemisen Karjala-Seuran ja Suomen valtion suojeluksessa. Vuonna 1924 heidän avustamiseensa käytettiin valtion rahaa 7,5 miljoonaa markkaa, nykyrahassa n. 2 milj. euroa. Vuonna 1935 Ajan Suunta -lehden toimittajien "sydän vuoti verta", kun he ajattelivat näitä "heimopakolaisiamme, joilla on oikeus odottaa niin likeisesti kuin suinkin omaamme muistuttavaa asemaa".
Kun maahamme vuonna 1938 ehti tulla sata Itävallan juutalaista, syntyi suuri huoli valtion varoista. Rajat suljettiin ihmisryhmältä, joka oli eurooppalaisen suurvallan, Saksan, erityisen vihan kohde.
Pakolaisuus ja siihen Suomessa liitetty retoriikka olisi syytä tutkia historiallisia pohjiaan myöten.
