Pakkoruotsista hyötyruotsiin

I Salon Seudun Sanomat (22.8.) har Jan-Erik Enestam, direktör för Nordiska Rådet i Köpenhamn, skivit en kolumn om nyttosvenskan, som här återges:

"Kansalaisaloite "pakkoruotsin" poistamiseksi sai odotetusti vaaditut 50 000 allekirjoitusta ja pääsee nyt eduskunnan käsittelyyn. Asian myönteinen puoli on, että julkisuudessa jo käyty keskustelu on ollut tavallista monipuolisempi ja vähemmän mustavalkoinen. Tämä voi parhaassa tapauksessa ennakoida syvälle luotavaa ja analyyttista keskustelua myös eduskunnassa. Mikäli puolueiden julkisuudessa esitettyihin kannanottoihin on luottamista, eduskunta kaataa tämänkin kansalaisaloitteen.

Tiedostan liikkuvani heikolla jäällä kun sanon, ettei ongelma ole sillä ratkaistu. Huoleni ei kohdistu niihin, joiden tavoite on yksikielinen Suomi. Luotan siihen, että löytyy riittävän monta avarakatseista suomalaista, jotka tuntevat Suomen historian ja tunnustavat kuuluvamme Pohjoismaiseen viitekehykseen samoine arvoineen ja johon ruotsin kieli on silta.

Huoleni liittyy siihen, etteivät oppilaat opi riittävän hyvin toista kotimaista. Väitän, ettei tämä johdu siitä, että se on pakollinen - niinhän valtaosa muistakin aineista on. Itse luin pakollisten kotimaisten kielten ohella "pakkoenglantia", "pakkosaksaa" ja "pakkoranskaa", enkä ole siitä kärsinyt, päinvastoin. Oli valtava kokemus tuntea maailman avartuvan. Mielenkiintoista oli havaita kuinka lähellä toisiaan toisaalta saksa ja ruotsi, toisaalta englanti ja ranska ovat. Sen sijaan inhosin "pakkomatematiikka" eikä suhtautuminen olisi yhtään muuttunut, vaikka se olisi ollut valinnainen. Osaltaan se johtui opettajastani, joka oli matemaattinen nero. Hän ei ymmärtänyt, etteivät kaikki oppilaat sitä ole.

Suhtautuminen tiettyyn aineeseen voi myös johtua vallitsevasta pedagogiikasta. Minun kouluaikanani suomen kielen opetus keskittyi kielioppiin, tavoitteena pärjätä ylioppilaskirjoituksessa. Puhumaan ei oppinut, mikä oli sääli. Mielestäni koko idea kielten opetuksessa on tai ainakin pitäisi olla, että oppii puhumaan. Eikä ole niinkään väliä, vaikka ei täysin kieliopillisesti oikein olisi.

"Pakkoruotsin" kaatajat väittävät, että missään muualla samanlaista pakkoa ei ole. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Ruotsissa on pakollista oppia miten samoilla sanoilla on eri merkitys norjan ja tanskan kielillä. Tanskalaiset oppilaat joutuvat käymään läpi saman harjoituksen norjan ja ruotsin osalta. Ja islantilaiset oppilaat lukevat "pakkotanskaa" peruskoulun seitsemänneltä luokalta. Valitettavasti erityisesti islantilaiset oppivat puhumaan tanskaa yhtä vähän kuin meidän koululaiset toista kotimaista.

Jotain pitäisi siis tehdä asian korjaamiseksi, mutta mitä? Väitän, että ratkaisu on hyvin yksinkertainen. Oppiminen on aloitettava paljon aikaisemmin ja leikillä. Kaikissa päiväkodeissa - myös ruotsinkielisissä - pitää päivittäin olla "kielisuihku", hauska puolituntinen jolloin toisella kotimaisella kuullaan tuttuja satuja ja lauletaan tuttuja lauluja. Lapset ovat avoimia ja uteliaita oppimaan. Asennevammoja ei tuossa iässä vielä ole.

"Kielisuihkun" järjestäminen on enimmäkseen tahdon asia. Se ei maksa eikä vaadi isoja järjestelyjä. Mutta jotta siitä olisi hyötyä, toisen kotimaisen kielen opetus pitää alkaa pakollisena jo ala-asteella. Nykyinen tuntimäärä riittää, mutta jotta saataisiin täysi teho opetuksesta, se pitää tiivistää kahteen vuoteen. Sen jälkeen se olisi valinnainen.

Olen vakuuttunut siitä, että näin järjestettynä toisen kotimaisen oppiminen onnistuisi eikä koettaisi samanlaiseksi pakoksi kuin nyt, jolloin opiskelu aloitetaan aivan liian myöhään. Ja kun suomenkieliset oppilaat vielä huomaavat miten paljon apua ruotsinkielen osaamisesta on muiden kielten oppimisessa koko keskustelu "pakkoruotsista" olisi enää vain Suomalaisuuden Liiton agendalla.

Takaisin sinne se joutaakin"