Sain ensimmäisen kännykkäni vuonna 1995. Siihen aikaan kännyköitä oli vasta harvoilla, ja tunsin itseni jopa etuoikeutetuksi: minun ei enää tarvinnut kököttää huoneessa työpuhelimen ääressä vain siksi, että joku saattaisi soittaa.
Ensimmäisestä kännykästäni on kulunut aikaa vasta kahdeksantoista vuotta, mutta tässä ajassa puhelinsuhteeni on muuttunut täysin. Nykyään puhelimeni ei enää soi. Paitsi, että se on suurimman osan ajasta äänettömällä, tosiasia on, että soittojen määrä on romahtanut. Samalla niiden laatu on muuttunut: soittamalla hoidetaan vain niitä asioita, joissa keskustelu nyt heti on välttämätöntä.
Puhelin ei soi, mutta tekstiviestejä tupsahtelee siihen tämän tästä. Ne ovat sitä pientä arkista asiain hoitoa: tänään yksi kysyi, mihin osoitteeseen lähettää eräitä työpapereitani. Toinen muistutti lupaamastani tekstinpätkästä. Kolmas varmisti tapaamisajan ensi viikolle. Nämä eivät ole asioita, joilla nykyään sopisi vaivata ketään vastaamaan puhelimeen. Etiketti on muuttunut.
Ja vielä paljon useammin kuin tekstaritse hoidan asioita sähköpostitse. Aika vaativiakin asioita suunnitellaan ja neuvotellaan sähköpostissa jo hyvin sulavasti - ja se, mitä on sovittu, tallentuu dokumentiksi saman tien. Puhelimitse en uskalla luvatakaan mitään, ellen samalla tee siitä muistiinpanoja. Kerran puhuin puhelimessa bussipysäkillä ja lupasin hoitaa erään pienen asian, mutta unohdin sen saman tien, koska bussi tuli. Niin kelvoton voi olla muisti.
Sähköpostini ei piippaa eikä piinaa, vaan odottaa kauniisti, kunnes avaan sen itse. Sähköpostin vaikutus työn tuottavuuteen on huikea: päivässä voi varsin vaivattomasti hoitaa jopa useita kymmeniä sellaisia asioita, joiden hoito vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisi edellyttänyt kahden ihmisen samanaikaista läsnäoloa puhelimessa.
Tähän auvoiseen äänettömyyden tilaan oli pitkä matka. Jossain vaiheessa huomasin olevan vähän kuormittunutkin siitä ajatuksesta, että olin aina puhelimen tavoitettavissa - tai kuvittelin, että minun pitää olla. Nyt ongelma tuntuu ratkenneen kuin itsestään: puhelin soi niin harvoin, että jos sen unohtaa muutamaksi tunniksi naulakkoon takin taskuun tai käsilaukun pohjalle äänettömänä, on hyvin mahdollista, että kukaan ei ole sinä aikana edes yrittänyt tavoitella.
Itse soittaessani olen huomannut, että varsin usein puhelimeen ei vastata ainakaan heti. Sen sijaan vastaukseksi voi tulla pikainen tekstari: sori, nyt en voi puhua, soitan puolen tunnin päästä. Monenlaiset kokoukset ovat rauhoittuneet, koska puhelimeen säntäämistä kesken palaverin pidetään nykyään jo melko möllinä käytöksenä. Vielä kymmenen vuotta sitten puhelimen johdolla pomppiminen oli kaikkien mielestä ihan normaalia.
Toisin kuin monille muille suomalaisille, minulle on jokseenkin samantekevää, minkä merkkinen tai mallinen puhelimeni on. Pääasia on, että se osaa pysyä vaiti.
