Talouspuhe ja kauhuhömppä

Muutama päivä sitten kuulin pankkiekonomistin suusta sen, minkä monet tietävät ja vielä useammat todeksi arvelevat, mutta jota ei ole sopivaa sanoa ääneen.

"Talouden taantumakaudet koskevat tosiasiassa vain pientä osaa kansasta", pankkiekonomisti sanoi ja näytti lukuja: On taantuma tai nousukausi, suurin osa meistä ei huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa tai huomaa vain hyvin vähän. Useimmat tekevät töitä, maksavat laskuja ja asuntolainaa, elävät niin kuin aina.

Ekonomisti sanoi, että taantuma tai lama koskettaa itse asiassa vain niitä ihmisiä, jotka menettävät työpaikkansa eivätkä heti työllisty uudestaan. Heitä on jokunen prosentti työvoimasta. Työttömiksi jääneistäkään harva kokee suurta muutosta: puoliso on usein töissä edelleen, koti pysyy ennallaan, pankki antaa lyhennysvapaita. Kulutusta vain pitää vähän karsia. Siihen useimmilla onkin sekä varaa että syytä: kaappi on täynnä hyviä, muutaman kerran pidettyjä vaatteita jo ennestään.

Kun todellisuus on tämä - useimmille vakaa ja melko turvallinen - miksi sanomalehtien otsikot kirkuvat talouskriisiä ja "kovia aikoja"? Mikseivät ne kerro, että yhdeksälläkymmenellä prosentilla elämä pysyy aivan ennallaan? Ja miksi monet loukkaantuvat, jos joku sanoo, ettei työttömyys ole kaikille katastrofi? Sehän voi olla jopa tervetullut hengähdystauko ja syy tarkistaa omia arvoja. Niitä on muitakin kuin raha.

Talouskieli ja talouspuhe ovat parinkymmenen viime vuoden aikana ottaneet julkisessa keskustelussa yliotteen. Kun aloitin työurani taloustoimittajana 1990-luvun alussa, historiallisen suuri lama oli otsikoissa päivästä toiseen. Työttömyys oli ennätysmäistä ja yksittäiset katastrofit pahoja, mutta silti: edes sen Suuren laman aikana suurin osa suomalaisista ei kärsinyt varsinaisesti mitenkään. "Kärsimykseksi" en lue verotuksen kohtuullista kiristymistä enkä sitä, että joku tämän takia on lykännyt jonkin lomamatkan tekemistä tai ostanut kalliin metallipintaisen astianpesukoneen sijasta tavallisemman, keskihintaisen mallin.

Uutisten talouskieli on dramaattista, kaikilla kielillä. On romahdusta, luisua, vaikeita aikoja, synkkiä ilmeitä ja kriisitunnelmaa. Toimittajilla on tapana vielä vahvistaa tätä dramatiikkaa sen sijaan, että he toisivat keskusteluun suhteellisuudentajua tyyliin "älkää nyt sentään liioitelko". Sellaisesta ei saa hyviä otsikoita.

Outoa suomalaista solidaarisuutta on se, että kaikki ovat voihkivinaan lamaa ja taantumaa ja vetävät kulmat kurttuun, kun tulee puhe työttömistä. Samaan aikaan voihkijat ovat salaa tyytyväisiä siitä, etteivät vaikeudet sentään heitä itseään koske.

Niitä, jotka oikeasti ovat köyhiä ja avun tarpeessa, tämmöinen tekosolidaarisuus ei auta hiukkaakaan.

Televisiossa haastateltiin nimettömäksi jäänyttä kansalaista, joka sanoi, että "talouden ympärillähän kaikki pyörii, ei mikään ole sen tärkeämpää". Lausuma oli minusta aika lohduton: kyllä maailmassa totta vie on vaikka kuinka paljon asioita, jotka ovat ihmiselle taloutta tärkeämpiä. Rakkaat ihmiset, puhdas vesi ja hyvä hengitysilma, esimerkiksi.

Talouspuheen ylivalta, liioittelu ja eräänlainen kauhuhömppä voivat pahimmillaan saada aikaan sen, että kulttuurimme muuttuu kapeammaksi ja asenteemme tylymmiksi, kun kuvittelemme, että kaikki oikeasti "pyörii talouden ympärillä". Eikä pyöri! Talous on tärkeä, mutta ei tärkein; rahaa tarvitaan, mutta kohtuus riittää.

Talous- ja talouspolitiikkauutisia pitäisi kenties vain oppia lukemaan humoristisin silmin. Kun kuvaan seuraavan kerran ilmaantuu synkeä talousoraakkeli sanomaan, että "kurimus kestää vuosia, eikä kukaan siltä säästy", lukijan täytyy tehdä suhteellisuudentajuinen suomennos itse: nyt ei ole kyseessä rutto eikä tuhotulva, vaan kenties prosenttiyksikön suuruinen veronkorotus. Ja että oraakkeli itse menee työpäivänsä päätteeksi kauppaan ruokaostoksille ja sitten kotiin perhettä hoivaamaan juuri niin kuin aina ennenkin. Oli "kurimus" tai ei.