Vårt lands svenska identitet är bredare och djupare än enbart det svenska språket, skriver professor Henrik Meinander i Helsingin Sanomats artikelserie om det svenska "Me puhmme ruotsia" 2/10 (10.7.):
"Mikä on ollut ruotsalaisuuden vaikutus Suomen historiaan ja yhteiskunnalliseen kehitykseen? Vastaus vaatii tuekseen joukon täsmennyksiä.
Ennen vuotta 1809 alue, jota nykyään kutsumme Suomeksi, ei muodostanut mitään poliittista, kulttuurista tai taloudellista kokonaisuutta. Se oli ollut saumaton osa Ruotsin valtakuntaa yli 600 vuotta ja oli siksi rakenteeltaan läpikotaisin ruotsalainen yhteiskunta.
Suurin osa valtakunnan itäosan asukkaista puhui erilaisia suomen kielen murteita. Heitä ei kuitenkaan yhdistänyt kieli vaan uskollisuus Ruotsin kuningasta, länsimaista lakia ja katolista, myöhemmin luterilaista kirkkoa kohtaan. Samaa voidaan sanoa Suomen ruotsinkielisestäkin väestöstä.
Ruotsin kielen murteita on puhuttu Suomessa 1200-luvulta saakka, jolloin Ruotsista muuttanut liikaväestö juurtui maan autioille tai harvaan asutuille rannikkoseuduille. Historiallisten suhdanteiden mukaan he ovat siitä saakka muodostaneet 5-15 prosenttia Suomen koko väestöstä. Heitäkin yhdistivät valtakunnan jakamaton kruunu, kirkko ja laki. Ei ihme, että itärajan takana olevat karjalaiset ortodoksit kutsuivat kaikkia suomalaisia ruotseiksi. Hehän olivat luterilaisia!
Näin olivat asiat aina 1800-luvulle saakka. Silloin maamme väestöä opetettiin pitämään itseään ensisijaisesti suomalaisina. Suomen kieli nostettiin tietoisesti kansallismieltä kohottavaksi sekä kansakuntaa yhdistäväksi ja vähitellen myös jakavaksi voimaksi. Kehitystä vauhditti vireä kansalaisyhteiskunta lehdistöineen ja koululaitoksineen.
Askel askelelta siirryttiin säätyajattelusta kulttuuriin, jossa kansalaiset jaoteltiin yhteiskuntaluokan ja kielen mukaan. Suomalaisuusliikkeen vastapainoksi kasvoi ruotsinkielisten oma kansanliike, jonka kokoama kieliyhteisö on vuodesta 1912 lähtien kutsunut itseään suomenruotsalaisiksi (finlandssvenskar).
On silti hyvä muistaa, että monet suomen- ja ruotsinkieliset ovat sen jälkeenkin vieroksuneet tällaista kielijakoa ja yhden kielen identiteettiä. Ensinnäkin monet rannikkosuomalaiset ovat meidän päiviimme saakka olleet kaksi- tai monikielisiä perhesuhteidensa, työnsä, koulutuksensa tai omien mieltymystensä takia. Jotkut taas epäilevät kielijaon korostamisen heikentävän kansallista yhtenäisyyttä. Lisäksi monet mieltävät itsensä ennen kaikkea tietyn kylän, kaupungin tai maakunnan kasvatiksi eivätkä sen vuoksi välittäisi kielijaosta.
Tähän joustavuuteen ovat vaikuttaneet ennen kaikkea maamme itsenäisyyden alkuvuosina säädetyt avaramieliset kielilait, jotka yhdistettynä raadollisen suurvaltapolitiikan uhkiin vähitellen sammuttivat pitkään roihunneen kieliriidan. Aina löytyy puutteita, mutta tosiasiassa Suomen tasavalta kohtelee kielivähemmistöjään harvinaisen hyvin, varsinkin jos kieliolojamme tarkastelee kansainvälisesti.
Mitä
sitten voi sanoa suomenruotsalaisten ja heidän kielellisten edeltäjiensä panoksesta maamme hyväksi? 1900-luvun alkuun saakka Ruotsin itäosaa ja Venäjän alaista Suomen suuriruhtinaskuntaa hallinnoitiin ruotsin kielellä, joka säilyi pitkään myös kaupankäynnin ja sivistyksen ykköskielenä.
Eteneminen suomenkielisestä talonpoikaiskodista kauppiaaksi, virkamieheksi tai peräti papiksi johti perheessä kielen ja nimen vaihtoon. Joskus suvun nousukierre jatkui jopa aatelointiin ja johtaviin virkoihin valtakunnassa, minkä voi hyvin havaita Suomen ja Ruotsin aateliskalentereista.
Samalla tavalla moni alun perin ruotsinkielinen suku vaihtoi kieltä juurtuessaan Sisä-Suomeen. Oma sukuni on tästä hyvä esimerkki: Savoon jäänyt sukuhaara suomenkielistyi, kun taas oma sukuhaarani muutti virkojen perässä Helsinkiin ja säilytti siten ruotsinkielisyytensä.
Suomessa on paljon tällaisia sukuja, jotka vuosisatojen saatossa ovat vaihtaneet kieltään ja sukunimeään työnsä, aviopuolisonsa tai elinympäristönsä vuoksi. Viimeiset 150 vuotta trendi kielenvaihdossa on selvästi ollut kohti suomenkielisyyttä. Tulevaisuudessa näin ei välttämättä ole. Englanti puskee läpi monella rintamalla, ja on täysin mahdollista, että parin kolmen vuosikymmenen kuluttua maamme eri kieliryhmät kommunikoivat keskenään pääosin englanniksi - ja sadan vuoden kuluttua vaikkapa mandariinikiinaksi.
Siinä tapauksessa joku voi kysyä, mitä suomenkielinen väestö oikeastaan on tehnyt maamme hyväksi. Oikea vastaus tietenkin on, että he olivat ratkaisevissa vaiheissa mukana rakentamassa ja puolustamassa maataan ja kansallista kulttuuriaan. Mutta jos tätä ei tiedosta eikä edes välitä koko asiasta, on kuin eläisi turistina omassa maassaan.
Aivan samaa voi sanoa ruotsalaisuudestamme. Se on paljon laajempi ja syvempi ilmiö kuin ruotsin kieli ja sitä nykyään äidinkielenään puhuva väestönosa erikoisuuksineen. Ruotsalaisuus läpäisee yhteiskuntamme ja jäsentää sitä paljon syvemmin kuin välttämättä oivallamme. Vai mitä jäisi jäljelle, jos hylkäisimme nykyisen oikeusjärjestelmämme, pohjoismaisen arvomaailmamme ja näiden turvin käydyn rakentavan kansalaiskeskustelun?"
