Rouvasväen yhdistys ja rahvaan lapset – suomen kielen asema kontrafaktuaalisesta näkökulmasta
Hyvä historiantutkimus herättää tunteita. Siinä se on sukua kaunokirjallisuudelle, vaikka historiantutkijat eivät aina tahdokaan tätä tunnustaa.
Ja vaikka Aristoteles väittikin Runousopissaan, että runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus, koska runous käsittelee sitä mitä olisi voinut tapahtua, kun taas historiankirjoituksen aiheena on se, mitä todella tapahtui – mitä Alkibiades sanoi ja teki – niin olisin erään äskettäisen haastattelun vuoksi valmis joustamaan Aristoteleen jaottelusta.
Professori Henrik Meinander sanoi Hufvudstadsbladetin haastattelussa 19.5.2010, että mikäli Ruotsi olisi onnistunut säilyttämään Suomen vuonna 1809, suomen kieli olisi marginalisoitunut vahvasti.
Tämä pieni kontrafaktuaalinen lause herätti minussa yllättävän vahvan tunnereaktion.
Reaktio oli yllättävä siksi, että yliopistovuosien opettajani Matti Klinge, Rainer Knapas ja Henry Rask - samat muuten kuin Henrik Meinanderillakin - olivat osoittaneet, kuinka monta uutta ajatusta ja näkökulmaa mahtuu heterogeeniseksi luulemaani Suomeen. Olin kasvanut suomenkielisessä koulussa, jossa "kansallisen heräämisen" tarina oli keskeinen ja hellitty myytti. Yliopistossa olin uskonut käsittäväni jotain siitä, kuinka toisin suomenruotsalaiset katsovat yhteistä maatamme ja sen historiaa.
Mutta Henrik Meinanderin esittämä ajatus suomen kielen marginalisaatiosta teki minut äärettömän onnettomaksi. Olin lehteä lukiessani juuri matkalla Kuopioon Rouvasväen yhdistyksen 150-vuotisjuhlaan, ja kun laskin HBL:n kädestäni, pohdin Kuopion historian tilastollisia faktoja: 1800-luvun puolivälissä Kuopion suomenkielinen rahvas oli pääosin köyhää ja oppimatonta. Rouvasväen yhdistyksen kantavan voiman, Minna Canthin, salongissa keskusteltiin ranskalaisesta filosofiasta mutta kansanihmisistä vain häviävän pieni osa osasi lukea.
Epäilemättä Suomen suuriruhtinaanmaan asema antoi suomen kielelle mahdollisuuden kehittyä siihen asemaan, jossa se nyt on. Pystyn rationaalisesti täysin erittelemään ja hyväksymään Henrik Meinanderin ajatuskokeen lopputuloksen. Mielenkiintoista onkin tutkia, miksi ajatus tunnetasolla on niin vaikeasti sulatettavissa.
Tähän liittyy omalla kohdallani hämärä luokkaristiriidan perintö ja atavistinen sorron aavistus. Sympatiani oppimatonta suomenkielistä rahvasta kohtaan on yhtä suurta kuin Minna Canthilla aikoinaan. Canth näki sen, miten pelkkä rouvien hyväntekeväisyys ei riitä rahvaan auttamiseen; tarvitaan oppia. Olen samaan tapaan kahden maailman välissä kuin Canthkin oli - minulla on kosketus niin työväkeen kuin sivistyneistöönkin. Koen ponnistaneeni marginaalista jo sen vuoksi, että taustani on työväenluokkainen. Jos sen lisäksi olisin ollut kieleni vuoksi vahvasti marginaalissa, kenties minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia luokkaretkeen.
Tai sitten osaisin nyt ruotsia paljon paremmin kuin osaan nyt! Ja käyttäisin sitä ujostelematta. Olisin jatkuvassa yhteydessä emämaahan Ruotsiin ja tuntisin sen kirjallisuuden ja kulttuurin syvällisesti, osana omaa kertomustani. Ehkä kirjoittaisinkin ruotsiksi, ja kirjani eläisivät samassa kirjallisessa kontekstissa Lagerlöfin ja Strindbergin kanssa. Kiintoisa näköala.
Ja suomen kieli olisi kenties baskin tai bretonin tapainen kuriositeetti, jota ekstremistit hellisivät. Tai jokin kolmas tie: virolaistyyppinen selviytymisen ja osittaisen sulautumisen reitti nykymaailmaan.
Henrik Meinanderin haastattelu aiheutti vahvan positiivisen järkytyksen minulle tavallisena keskiviikkoaamuna. Juuri sellaisia historioitsijoiden tulee tarjota suurelle yleisölle. Meinanderin tapa kirjoittaa, kysyä ja pohtia on läpikotaisin harkittu, elegantti ja haastava. Hänen tapansa tutkia Suomen historiaa saa lukijan pohtimaan jähmettyneitä ajatusmallejaan ja osoittaa kirkkaasti, millainen 1800-luvulla kokoon runoiltu fantasia tämä Suomeksi kutsumamme maa on.
