Pakkoruotsia ei ole

Pakkoruotsia ei ole, kirjoittaa tanssija-koreografi Tiina Lindfors kolumnissaan Turnu Sanomissa (4.4.)

Olen hämmentynyt ja ärtynyt. Häpeän kaikkia varteenotettavia medioita, jotka ovat adoptoineet sanahirviön pakkoruotsi. Häpeän yhtä lailla poliitikkoja, virkamiehiä, opettajia ja Suomen kansalaisia, jotka sortuvat samaan.

Mitään pakkoruotsia ei ole. Ei sen enempää kuin pakkomatematiikkaa, pakkohistoriaa tai pakkokoulua. Koulunkäynti on edelleen maailmassa suuri etuoikeus. Samoin oman maansa historian tuntemus sekä pysyvien kulttuuriarvojen ja perustuslakien kunnioitus.

Suomi on pieni maa Euroopan reunalla. Maan pääkielenä puhutaan suomea. Suomen kieli on vivahteikas ja kaunis. Se on myös minimaalisen pieni ja vaikea kieli. Suomalais-ugrilainen kieliperhe eroaa suuresti germaanisesta, johon myös pohjoismaiset kielet lasketaan.

Suomalaisten ankea ja tankeroinen kielitaito johtuu juuri tästä. Suomenkielisten on yhtä vaikea oppia vieraita kieliä, kuin vieraskielisten on oppia suomea. Suomessa on kuitenkin loistava mahdollisuus saada avaimet muiden kielten avautumiseen. Avaimet tarjotaan opettamalla ruotsin kieltä kaikille Suomen koululaisille.

Maamme voi ylpeillä sillä(kin) kulttuurisella rikkaudella, että perustuslakimme turvaa kansakunnalle kaksi virallista kieltä. Suomen kaksikielisyys puolustaa suomalaista identiteettiä ja kulttuuria. Vielä muotoutumaton Suomi sai koko yhteiskuntarakenteen ja länsimaisen kulttuurin Ruotsista. Ennen vuotta 1809 ei ollut mitään poliittista, kulttuurista tai taloudellista kokonaisuutta nimeltä Suomi. Alue oli kiinteä osa Ruotsin valtakuntaa yli 600 vuotta ja oli näin läpikotaisin osa ruotsalaista yhteiskuntaa.

Virheelliset käsitykset Suomen riistämisestä syntyivät vasta 1800- ja 1900-luvuilla osana nationalistisia yrityksiä luoda uusi, kansallinen identiteetti erotukseksi ruotsalaisuudesta. Suomenruotsalaisten ratkaisevaa osuutta kansakunnan synnyssä ei myöskään pidä unohtaa. Voimmeko edelleen edes kuvitella yhteiskuntaamme ilman suomenruotsalaisten vahvaa antia taiteissa, tieteissä, politiikassa ja mediassa.

Tämän päivän tilanne on siis monin tavoin ärsyttävä. Rakenteet toimivalle kaksikielisyydelle on jo luotu. Miksi ihmeessä purkaa niitä ja horjuttaa näin ainutkertaisen rikasta yhteisöämme.

Sanaa pakkoruotsi käytetään monin motiivein. Usein kaiken takana kärvistelee muotopuolinen svekofobia. Fobioiden ravintona ovat ennakkoluulot, jotka puolestaan juontuvat tietämättömyydestä. Homofobia ja islamofobia syntyvät samoin mekanismein.

Svekofobian ikävänä polttoaineena on myös sitkeä alemmuudentunto. Kuva ruotsin kielestä eliitin yksinoikeutena ja eliittiin kuulumisen edellytyksenä, elää sitkeästi ja katkeroittavasti kielen vastustajissa. Myös älykkäät ja sivistyneet yksilöt voivat hypätä pakkoruotsin selkään. Sillä keppihevosella voi mitätöidä omaa osaamattomuuttaan. Eli häpeää siitä, ettei hallitse ruotsin kieltä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Monipuolinen kielitaito on edellytys pienen maan selviytymiselle talouden ja kulttuurien kilpailussa. Pohjoismainen arvopohja ja yhteiskuntamalli on osoittautunut parhaaksi maailmassa. Miksi siis kääntäisimme selän arvokkaalle historiallemme ja samalla jättäisimme koko pohjoismaisen yhteistyön suomenruotsalaisille.

Onneksi hallituspuolueet ovat selkeästi sitoutuneet kaksikielisyyteen ja ruotsin kielen aseman säilyttämiseen kouluissa. Viesti on selkeä ja ilo siitä suuri. Hyödyn voimme me kaikki Suomen kansalaiset jakaa yhdessä.