Sananvapaus ja uhittelunhalu
Yksi piirtää ruman kuvan profeetasta, toinen julkaisee sen, kolmas loukkaantuu ja neljäs mellakoi. Kaikki muut kommentoivat kovaäänisesti: Sananvapaus vai sensuuri! Rohkeus vai pelkuruus! Uskonrauha vai uskonsota!
Muhammed-pilakuvista on tullut uusi mekanismi, jonka kautta puretaan paineita ja tehdään pahaa jälkeä. Kyse ei ole kuvista, vaan aivan muista asioista: vallasta, hegemoniasta, alistamisen jäljistä. Ja käytöstavoista, puolin sun toisin.
Mediassa konflikti ymmärretään aika kapeasti pelkkänä sananvapauskysymyksenä. Yleisön keskuudessa olen törmännyt myös mitä kummallisimpiin käsityksiin siitä, mitä sananvapaus ylipäätään on.
Muhammed-kuvissa ei ole kysymys sananvapaudesta, vaan uhittelun velvoitteesta, jota kumpikin osapuoli tuntuu kokevan. Ensin minä kerjäämällä kerjään verta nenästä ja sitten sinä lyöt, ja sitten me molemmat huudamme. Tämä tuskin on tapa tehdä maailmaa paremmaksi.
Vielä noin kymmenen vuotta sitten sananvapaus oli arkikielessä aika harvinainen sana. Päätoimittajayhdistysten juhlatilaisuuksissa siihen kyllä viitattiin pateettisissa juhlapuheissa, mutta muuten sana ei juuri käytössä kulunut.
Internet muutti kaiken, ja samalla "sananvapaus"-sanan sisältö pääsi salakavalasti muuttumaan.
Läheskään kaikki sananvapaudesta puhuvat eivät viittaa sanan yksinkertaiseen perusmerkitykseen - jokaisen oikeuteen ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennalta estämättä eli ilman ennakkosensuuria. Sananvapaushan meillä on, ja erinomaista niin. Mutta yhä useammat luulevat, että sananvapaus on yhtä kuin oikeutus ja jopa velvollisuus pullauttaa ulos kaikki, mitä mieleen tulee.
"Ei ole minun vastuullani, jos joku loukkaantuu siitä, mitä minä sanon", muuan nettikirjoittaja tiivisti sananvapauden käyttönsä. No, kenen vastuulla se sitten on?
Jyllands-Postenin ensimmäiset Muhammed-kuvat vuonna 2005 olivat alun perin yritys tutkia tanskalaisen yhteiskunnan tabuja eli sitä, mitä ei saa sanoa. Oli tärkeää tunnistaa, että uskontoa koskeviin keskusteluihin ja etenkin islamin kritikoimiseen liittyi ongelmia. Samalla kävi ilmi, että tutkinnan tapa itsessään provosoi monet osoittamaan mieltään jostain aivan muusta - kuten Yhdysvaltain lähi-idänpolitiikasta, joka ei sentään ole Tanskan vastuulla.
Nyt, kun tämä tiedetään, yhä uusien Muhammed-kuvien julkaisemisessa ei enää ole kyse muusta kuin uhittelunhalusta.
Yhä uusien Muhammed-kuvien julkaisematta jättäminen ei ole pelkuruutta eikä itsesensuuria, vaan normaalia journalistista harkintaa ja sivistynyttä tilannetajua. Eihän mitään muutakaan julkaista pelkästään siitä syystä, että niin lain mukaan saa tehdä.
