Itämeren alueen päättäjät yhdestätoista valtiosta kokoontuivat hiljattain pieneen saksalaiseen rannikkokaupunkiin Stralsundiin. Siellä pohdittiin EU:n ja Venäjän yhteistyötä Itämeren pelastamiseksi. Mitään konkreettisia päätöksiä ei kuitenkaan tehty. Suomen pääministeri toivoi valtioilta sitoumuksia omien päästöjensä vähentämiseen.
Jokainen näkee omin silmin Itämeren saastumisen, kun hellekesänä matkustaa Ruotsin laivalla tai lentää maasta toiseen. Myrkylliset sinilevälautat vellovat sakeana puurona aaltoilevassa vedessä.
Itämeren pilaantuminen on niin selvästi omin silmin havainnoitavissa, että apua tarvitsevan meren hädän oivaltamiseen ei tarvita edes ympäristöasiantuntijoiden mittaustuloksia.
Rantavaltioissa on herätty suojelemaan Itämerta. Meren pelastamiseen sijoitetaan. Valitettavasti tulokset ovat vielä laihoja. Tarvittaisiin voimakkaampia otteita ja pakotteita.
Hullunkurista hölmöläisten peiton jatkamista - eli leikkaamista toisesta päästä ja tuon palan neulomista toiseen päähän - tapahtuu toisaalla, nimittäin Suomen mantereella.
Muutama kaivos on aloittanut toimintansa ilman, että puhdistusjärjestelmät ovat kunnossa. Jätteitä päästetään luontoon ympäristöviranomaisten silmien alla, ja yhden kaivoksen on tarkoitus johtaa jätevesiputki mereen.
Euroopan suurin nikkelikaivos Sotkamon Talvivaarassa on aloittanut toimintansa laskemalla saasteita luontoon paljon enemmän kuin luvat sallivat. Tavallisesta kansalaisesta on käsittämätöntä, että Suomen arvokkaita järviä käytetään viemärinä. Talvivaara sijaitsee vedenjakajalla, josta virtaus on Oulujärveen ja Vuoksen vesistöön. Mikähän näiden tila on muutaman kymmenen vuoden päästä?
Eiväthän ranta-asukkaat tai mökkiläisetkään johda jätevesiä järviin, mereen tai jokiin. Miksi kaivoksilla on oma moraalinsa ja oikeutensa? Eikö lopulta osa kaivosten ympäristörasituksestakin päädy mereen, jonne vesiväylät johtavat?
Suomi heräilee hitaasti havaitsemaan kaivosteollisuuden uhat luonnolle.
Ilokseni havaitsin, että ympäristöministeriön kansliapäällikkö pohti ääneen televisiossa kaivosten vesiensuojelumääräysten kiristämistä. Hän ehdotti, että EU:n teollisuuden ympäristödirektiivi on ulotettava koskemaan myös kaivoksia. Ajatus on kannatettava.
Puunjalostusteollisuus pilasi vanhanaikaisella tekniikalla vesistöjä 1960- ja 1970-luvuilla. Sitten teollisuus velvoitettiin vesiensuojeluun. Samantapaista normistoa on vaadittava myös kaivoksilta. Muutoin pahimmassa tapauksessa monista pikkujärvistä tulee kuolleita meriä, Itämeren sairaus pahenee ja ehkä onkeen ottaa taas kerran epämuodostunut kala.
On aika herätä korkean teknologian nykyaikaan myös aluillaan olevassa kaivosbuumissa. Meri itkee ja järvet vaikeroivat. Ne huutavat apua.
Uudet sukupolvet syyttävät lyhytnäköistä ahneuden aikaamme, jollei meno muutu. Itämeren ja järvien suojelu on otettava yhteiseksi asiaksi.
Kari Arola
on kolumnisti ja toimittaja, joka on toiminut mm Demari lehden päätoimittajana
