Nya tider kräver nya argument också för Finlands tvåspråkighet. Svenskans attraktivitet handlar om att motivera människor att lära sig språket, tvånget håller på att bli en belastning, skriver kolumnisten Olli Kivinen i Helsingin Sanomat (21.9.)
"Kuluneen vuoden keskustelu ruotsin kielen asemasta Suomessa on paljastanut taas kerran, että kaksikielisyys nauttii maassamme laajaa kannatusta. Asia on kiteytynyt useissa yhteyksissä, kuten Helsingin Sanomain pääkirjoitussivun laajassa Me puhumme ruotsia -kirjoitussarjassa. Kuvaan on kuulunut tavalliseen tapaan muutamien poliitikkojen profiilin nostoa, sanallisia ylilyöntejä ja ärhentelyksi kääntynyttä turhautuneisuutta.
Samalla kirjoituksissa ja puheenvuoroissa on ollut lisämauste. Kannatuksesta huolimatta keskustelijoilla on ollut hämmentävän vähän ehdotuksia, miten kaksikielisyyden turvaamista käytännössä edistetään. Tämän kirjoittaja ilmoittautuu neuvottomien joukkoon.
Syy on yksinkertainen. Kielikysymyksen perusasetelmat ovat muuttuneet yhtä jalkaa maamme kansainvälisen aseman ja toiminnan kanssa. Tilannetta voi kuvata vastaavanlaisella esimerkillä EU:hun suhtautumisessa.
Monien ihmisten mielissä EU-yhdentymisen oikeutukseksi eivät enää riitä menneisyyden saavutukset, kuten vaikkapa rauha Euroopassa, euron tuoma vakaus, alhaiset korot ja vastaavat. Ne ovat muuttuneet itsestäänselvyyksiksi - kuin ilmaksi, jota hengitämme -, ja eteenpäin pääseminen vaatii uusia, kouriintuntuvia saavutuksia.
Vastaavasti ruotsin kielen asema on väestön valtaosan mielissä kääntynyt hengitysilman kaltaiseksi normaaliksi osaksi arkipäivän elämää. Ruotsinkielisille tämä merkitsee selvästi sellaista vaaraa, että ruotsi hiipuu Suomessa hitaasti mutta varmasti samalla kun englannin asema vahvistuu. Koko Eurooppaan ulottuva monikulttuurisuuden lisääntyminen kiihdyttää kehitystä.
Peruslähtökohdan muutos koskee koko suurta kuviota, kuten maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa, toimintaympäristöämme ja sopeutumistamme maailman muutokseen - kielivaatimuksineen kaikkineen.
Näihin verrattuna Tammisaaren synnytyssairaala, Sipoon pilkkominen, Kokkolan paikka maailmankaikkeudessa ja muut viime aikojen ärsytyspisteet ovat pikkuasioita.
Kiistan ydin on, että kaikki ovat oikeassa. Toisen kansalliskielen ruotsin opettelulle on paljon perusteita, mutta niin on myös käytetyimmille kielille.
Kielet ovat ensiarvoisessa asemassa maamme edunvalvonnassa. Hyvinvoinnin turvaaminen vaatii menestymistä kansainvälisessä kilpailussa. Globalisaation tuoma muutos merkitsee, että asemamme turvaamiseksi tarvitaan uudenlaista tunkeutumista avaraan maailmaan. Pienen maan edustajien on yksinkertaisesti osattava kieliä pystyäkseen huolehtimaan asioistaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Maailman suurimmat kotikielet ovat mandariinikiina, espanja ja englanti. Laajalti puhutaan myös meille tärkeitä venäjää, saksaa ja ranskaa. Osaajien määrällä mitattuna englanti nousee kiinan rinnalle arviolta yli miljardin ihmisen yhteyskieleksi. Kymmenen miljoonan ihmisen osaama ruotsi on tässä joukossa väistämättä pikkukieli, suomesta puhumattakaan.
Toimintaympäristömme muutos korostaa ongelman pohjoismaalaista ulottuvuutta. Pohjoismainen yhteistyö oli aikoinaan meille ensiarvoisen tärkeä ikkuna länteen, mutta sen ajan toimijat ovat siirtymässä syrjään, ja englannin kielen käyttö yleistyy myös pohjoisissa yhteyksissä. Uusi tekijä on internet, joka vahvistaa englannin asemaa maailmassa, halusimmepa tai emme.
Pohjoismaalaisuusajatteluun tarvitaan realismia. Pohjoismaalaisuus on muokannut yhteiskunnat samanlaisiksi hyvinvointipolitiikan keitaiksi ja samalla hyväksi viiteryhmäksi, mutta jokaisen maan omat edut ovat ja pysyvät. Koko lailla sinisilmäinen Suomi on saanut tästä oppia EU:ssa, eikä pohjoismaista blokkia ole tiukan paikan tullen ollut olemassa. Pohjoismainen yhteydenpito on muuttunut samanlaiseksi hengitysilmaksi kuin kaksikielisyys ja EU-jäsenyys, mutta maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan.
Asetelma ajaa kielten opiskelun suunnittelijat lähes mahdottoman tehtävän eteen: tunnit eivät vain riitä. Saksan, ranskan ja venäjän opiskelu on vähentynyt maassamme surullisella tavalla, ja kuitenkin niitä pitäisi osata nykyistä enemmän.
Pakollisuus on muuttumassa yhä selvemmin rasitukseksi toisen kotimaisen kielen opiskelussa. Vaarana on, että seuraavan sukupolven päättäjät, joille pohjoismaalaisuus merkitsee vähemmän kuin heidän vanhemmilleen, kääntyvät jyrkästi toisen kotimaisen pakko-opiskelua vastaan.
Edellä mainittu neuvottomuus jättää parhaaksi vaihtoehdoksi jatkuvuuden: eletään kuin ennenkin ja odotellaan viisasten kiveä eli uuden motivaation löytymistä toisen kansalliskielen opiskeluun. Kiistat eivät hetkauta väestön valtaosaa lainkaan muualla kuin kielten opiskelussa, eikä siitä saa antaa muodostua pahenevan eripuran aihetta.
Kaiken kaikkiaan kiistelyssä on hieman sama maku kuin suhtautumisessa Suomen menestymiseen erilaisissa maailmantilastoissa: Suomessa asiat eivät voi olla hyvin, sanoivatpa kaiken maailman ulkomaanelävät tilastoineen mitä tahansa. Maassamme on kuitenkin maailman edistyksellisimpiin kuuluva ja laajaa kannatusta nauttiva perustuslaillinen vähemmistönsuoja ja kansalaissopu, joten molempien osapuolten äärimmäisyysväki kannattaa jättää omiin juoksuhautoihinsa.
Tiedotusvälineillä on oma keskeinen vastuunsa keskustelun pitämisestä järkevissä puitteissa. Vaatimus koskee myös suomenruotsalaista mediaa: peili saattaa kertoa, olivatko paikalliset asukkaat, poliitikot vai tiedotusvälineet eturintamassa, kun Tammisaari, Sipoo tai Kokkola väännettiin suomenruotsalaisten asialle vahinkoa aiheuttaneeksi kielikysymykseksi muiden asia-argumenttien kustannuksella."
