Jouduin vuosi sitten kahdesti leikkaukseen vakavan sairauden vuoksi. Kävi niin, että kohtasin ruotsinkielisiä henkilöitä sairaalamaailmassa useammin kuin normaalielämässäni.
Erään huonetoverini nimi oli Beatrice. Olimme huoneessa kahden, vain verhon erottamina. Kun havahduin leikkauksen jälkeisestä turtumuksesta, kuulin Beatricen puhuvan tyttärensä kanssa.
Tytär oli tuonut äidilleen kukkia. He pohtivat yhdessä, missä maljakoita mahtaisi olla. Beatrice oli väsynyt leikkauksesta, niin kuin minäkin, ja tytär oli vielä hyvin nuori. Minusta tuntui, että kukka-asia kuului minullekin, vaikka olin verhon toisella puolella.
Ponnistin voimani ja sanoin: Vaser finns på hyllan i aulan.
Se ei ollut kovin hyvää ruotsia. Aula-sana paljasti minut heti suomenkieliseksi. Olen aina ujostellut vieraiden kielten puhumista, koska en osaa niitä täydellisesti. Ja siitä huolimatta minulla oli aivan pakottava tarve sanoa asiani ruotsiksi. Minkä vuoksi?
Sama tapahtui, kun kohtasin ruotsinkielisen kirurgini. Hän puhui suomea sujuvasti, mutta aivan pienet merkit kertoivat minulle, että hän ei asioinut kanssani äidinkielellään. Sillä ei ollut mitään merkitystä, koska yhteinen projektimme, sairauteni nujertaminen, ei vaatinut äärimmäistä kieliopillista tarkkuutta.
Siitä huolimatta kävi niin, että kun kirurgini hetken etsi täsmällistä kuvailevaa sanaa, minä tarjosin sen hänelle ruotsiksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, että mieleeni ei juuri sillä hetkellä tullut yhtään suomenkielistä sanaa.
Tämä on minusta sanomattoman tärkeä asia. Luulen, että molemmilla kerroilla aivoni ovat asettuneet empaattisesti kokonaan toisen ihmisen taajuudelle.
Arkielämässäni olen hyvin harvoin tekemisissä suomenruotsalaisten kanssa. En läheskään joka viikko saa puhua ruotsia. Voisin melkein ryhtyä ajattelemaan, ettei koko ruotsinkielistä kansanosaa ole olemassakaan.
Mutta sairaalassa kielikysymys muuttui aivan konkreettiseksi. Yllättäen kävi ilmi, että sairauden hoitamisessa ei ole kysymys pelkästään ruumiista ja sen parantamiseen tähtäävästä teknologiasta.
Sairaana olemiseen kietoutuu erittäin vahvasti kieli. Potilaan tulisi kyetä ilmaisemaan vointiaan, siinä tapahtuneita muutoksia sekä hoitonsa edellisiä vaiheita kielellisesti. Se on erittäin vaikeaa äidinkielelläkin. Potilaan ja hoitajien kohtaamiseen kuuluu olennaisena osana yhteisen ilmaisun etsiminen; sairaalakielen ja siviilikielen erot ovat valtavia niin semanttisella kuin retorisellakin tasolla.
Jos potilas joutuu puhumaan muuta kuin äidinkieltään tilanteessa, jossa hän on huonojen uutisten, huolen tai uupumuksen lamauttama, hän joutuu typistämään itseään ja ilmaisuaan tavalla, joka voi vaikeuttaa hänen hoitoaan jopa ratkaisevasti.
Tätä me emme käsitä silloin, kun vietämme erilliselämäämme omissa kielellisissä saarekkeissamme. Mutta sairaalassa, jossa vain hento verho erottaa Beatricen Sirpasta, tulemme tietoisiksi siitä, mitä äidinkieli merkitsee; mitä merkitsee syvästi ymmärretyksi tuleminen.
Svensk översättning:
I sjuksängen blir modersmålet viktigt
För ett år sedan blev jag opererad för en allvarlig sjukdom. I sjukhusmiljön sammanträffade jag med flera svenskspråkiga personer än vad jag brukar göra i vardagslivet.
Min rumskamrat hette Beatrice. Endast ett skynke skiljde oss åt. När jag hämtat mig efter operationen hörde jag hur Beatrice pratade med sin dotter.
Dottern hade kommit med blommor till sin mor. Tillsammans undrade de var det fanns en vas. Beatrice var trött efter operationen, liksom jag, och dottern var mycket ung. Jag upplevde att frågan om vasen också berörde mig fastän jag befann mig på andra sidan skynket.
Jag ansträngde mig till det yttersta och sade: Vaser finns på hyllan i aulan.
Det var inte korrekt svenska. Ordet aula avslöjade genast att jag var finskspråkig. Jag har alltid varit blyg att tala främmande språk eftersom jag inte kan tala felfritt. Trots detta hade jag ett tvingade behov av att få min sak sagt på svenska. Varför?
Samma sak hände när jag träffade min kirurg. Han talade flytande svenska, men det fanns små detaljer i hans språk som fick mig att förstå att han inte kommunicerade med mig på sitt modersmål. Det hade i och för sig ingen betydelse eftersom vårt gemensamma projekt, botandet av min sjukdom, inte förutsatte grammatikalisk noggrannhet.
Trots det hände det igen, att jag i ett ögonblick när kirurgen sökte efter ett ord som exakt beskrev det han ville få sagt hittade det åt honom. Av den enkla orsak att jag just då inte kom på något motsvarande finskt ord.
Det här är, tycker jag en obeskrivligt viktig sak. Jag tror att min hjärna i båda fallen empatiskt sett var på samma våglängd som den andra människan.
I vardagslivet har jag sällan att göra med finlandssvenskar. Jag talar inte svenska ens varje vecka. Jag kunde nästan föreställa mig att den svenska befolkningsgruppen inte ens existerar.
Men på sjukhuset fick språkfrågan en konkret dimension. Helt överraskande stod det klart för mig att det i sjukvården inte bara handlar om kroppen och den teknologi som behövs för att bota sjukdomen.
Språket finns med i sjuksängen. Patienten förväntas berätta om hur han eller hon mår, om det skett en förändring till det sämre eller bättre. Det är inte helt lätt, ens på ens modersmål. I mötet mellan patienten och skötaren gäller det att hitta den exakta beskrivningen; skillnaden mellan sjukhusspråket och civilspråket är enorm både på ett semantiskt plan och rent retoriskt.
Om patienten tvingas tala något annat än sitt modersmål i ett ögonblick då han eller hon är förlamad av dåliga nyheter, bekymmer eller trötthet försvåras vården avsevärt på grund av att patienten inte är sig själv och inte förmår uttrycka sina innersta känslor.
Det här är något som vi inte fattar när livet har sin gilla gång i våra egna slutna fästen. Men på sjukhuset, där endast ett tunt skynke skiljer Beatrice från Sirpa, blir vi medvetna om vad modersmålet betyder; vad det ytterst handlar om att bli förstådd.
