Tietääkö joku, miksi päätoimittaja Mikael Pentikäinen varsinaisesti sai kenkää Hesarista? Tuskin, koska sitä firma ei kertonut. Ilmeisesti Sanomassa ajatellaan, että on kivempaa, kun kaikki saavat esittää omat arvauksensa.
Tai sitten syy on niin kyseenalainen, että sitä ei kehtaa ääneen sanoa.
"Luottamuspula" tarkoittaa yleensä sitä, että joku setämies on vetänyt herneen nenään. Ilmaus ei sinänsä paljasta, onko tähän luottamuksen puutteeseen jokin tolkullinen syy vai ei. ("Luottamusta joko on tai ei ole" on tyypillistä bisneskieltä, joka kertoo, että herne nenässä estää jo hapenottoa ja aivotoimintaa; eihän kukaan normaalisti kehittynyt aikuinen näe toista ihmistä noin jyrkän mustavalkoisesti.)
Selvää on, että vaikka toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen teki likaisen työn, erottamishanke ei ollut hänen. Hallituksen tekemät nimitykset voi purkaa vain hallitus, ei hallituksen alainen toimitusjohtaja.
Päätoimittajan erottaa siis yleensä aina lehtiyhtiön hallitus. (Alman tj. Kai Telanne oli poikkeus: hänen oma-aloitteinen raivonsa minua ja perhesuhteitani kohtaan syksyn 2008 Lapin Kansa -selkkauksessa oli aitoa ja teeskentelemätöntä. Kari Stadighin johtama hallitus kyllä tuki Telannetta. Kuusijäsenisestä hallituksesta kaksi poistui tukemispäätöksen ajaksi käytävälle, minkä jälkeen yhtiö valloittavan vilpittömään tapaansa tiedotti, että hallituksen tuki Telanteelle oli "yksimielinen".) Normaalisti toimitusjohtajan tehtävä on hallituksen tahdon toimeenpano, niin tässäkin Sanoman tapauksessa.
Kuka pysyi maanantaina hiljaa? Hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin, prosessin avainhenkilö.
Herlin ilmestyi Sanoman 20 suurimman osakkeenomistajan listalle alkuvuodesta 2009. Sen jälkeen hän on kasvattanut omistustaan ripeästi ja on nyt jo sijalla neljä. Hänen edellään ovat enää Erkko-vainajan säätiö sekä kaksi Erkko-suvun perikuntaan kuuluvaa henkilöä. Heillä tuskin oli yhtäkkiä mitään Pentikäistä vastaan, kun ei ollut tähänkään asti ollut.
Osakkeita ostamalla on tarkoitus saada sijoitustuottoja ja valtaa yrityksessä. Valtaa voi käyttää etenkin hallituksessa.
Vajaat kaksi kuukautta sitten Herlin nousi Sanoman hallituksen puheenjohtajaksi.
Ydinkysymys kuuluu: mikä on Herlinin motiivi omistaa Sanomaa? Miksi hän rakastaa yhtiötä niin paljon, että haluaa jopa antaa sille aikaansa hallituksen puheenjohtajana?
Toukokuussa kahdeksan vuotta sitten Herlin oli raivoissaan. Helsingin Sanomien etusivulla kerrottiin viranomaisten tutkivan Herlinin mahdollista törkeää sisäpiiritiedon väärinkäyttöä ns. Partek-kaupassa. Hanke kaatui näytön puutteeseen. Tämän jälkeen Herlin käynnisti oikeusprosessin Helsingin Sanomien lähdesuojan murtamiseksi eli sen selvittämiseksi, kuka oli vuotanut viranomaistiedon lehteen. Sekin hanke kaatui, lähdesuojaa ei koskaan murrettu.
Herlin otti asian hyvin henkilökohtaisesti ja kuvaili Suomen Kuvalehdelle "kafkamaista" kokemusta.
Tämän jälkeen Herlin on hankkinut vaikutusvaltaa Sanomissa yksinkertaisesti ostamalla. Viime syksynä Kone jakoi omistajilleen lisäosingot, joiden jotkut analyytikot tulkitsivat ennakoivan "vallanvaihtoa Sanomassa". Pelkästään huhti-toukokuussa Herlin ostikin Sanomaa taas vajaalla viidellä miljoonalla eurolla.
Miksi kukaan ostaa firmaa, joka on aiheuttanut hänelle kafkamaisia kärsimyksiä? Tämä on aivan ymmärrettävää. Jopa minun isäni, joka totisesti ei ole osakesijoittaja, harkitsi potkujeni jälkeen muutaman Alma-osakkeen ostoa päästäkseen yhtiökokoukseen sanomaan pari valittua sanaa.
Saiko Herlin kaikilla sijoittamillaan rahoilla kivan firman ja mukavat lehtituotteet?
Ei kai. Samana päivänä (21.5.) kun Herlin viimeksi sijoitti ison tukun rahaa Sanomaan, toimittaja Tuomo Pietiläinen muistutti kolumnissaan "Totuus on paras bisnes" Hesarin lukijoita Herlinin sisäpiiririkosepäilyjupakasta. Seuraavana päivänä teknologiateollisuuden ykkösmies Herlin sai lukea lehdestään toimittaja Juha Akkasen näkemyksen, jonka mukaan "Teknologiateollisuudella on aivan liian paljon valtaa".
Mitä arvelette Herlinin tuumailleen näistäkin pikku sisältötuotteista?
Median omistaminen on kieltämättä ikävää: pitää sijoittaa paljon rahaa, mutta journalistista sisältövaltaa sillä ei saa. Sen sijaan omistaja joutuu jatkuvasti katselemaan, miten bisneksen näkökulmasta marginaaliset ketaleet, ns. toimittajat, kirjoittelevat lehtiin mitä sattuu.
Toimittajaa suojelee päätoimittaja, mutta päätoimittajaa ei suojele omistajalta kukaan.
Herlin saattaa ihmetellä, miksi Pentikäisen potkuista ylipäätään nousi Suomessa jonkinlainen kohu (joka näytti mediassa hyytyvän journalistisesta näkökulmasta valitettavan nopeasti, kun Sanoman-kollegat eivät voi ottaa siihen osaa). Eikö ole normaalia, että omistaja käyttää valtaansa haluamallaan tavalla?
Herlin joutui havaitseman, että media on sittenkin hieman erilainen bisnes kuin hissien valmistaminen. Hissin asiakkaalle riittää, että hissi kulkee, mutta lehden tilaaja maksaa siitä, että lehti kertoo hänelle todenmukaista tietoa merkityksellisistä asioista.
Niin ei Sanoma maanantaina 27. toukokuuta tehnyt. Mediatilan täytti firman näennäisviestintä ja luottamuspulahöpinä ilman mitään tietoa siitä, mistä varsinaisesti oli kyse.
Omistaja päättää, kuka hänen lehteään johtaa. Herlin on nyt päättänyt, kuka ainakaan ei johda. Seuraajan nimitys kertoo paljon.
Kenen tahansa päätoimittajan puhe "journalistisesta riippumattomuudesta" on tyhjää länkytystä niin kauan kuin omistaja ei sekä puhein että teoin todista, että näin todella on. Niin kauan kuin päätoimittaja voi lentää firmasta millä tahansa pimentoon jäävällä perusteella, tilanne on huolestuttava.
Kyllä päätoimittajan saa vaihtaa, jos siihen on hyvä syy. Hyvä syy on yleensä semmoinen, jonka kehtaa sanoa totuudenmukaisesti ja rehdisti ääneen.
Antti Herlinin tähänastiset näytöt kriittisen ja riippumattoman journalismin - vaikka se kohdistuisi häneen itseensä - tukijana eivät vakuuta.
Sanoman journalistit eivät sattuneesta syystä nyt pysty selvittämään yleisölle, mitä tärkeässä kulttuurisessa instituutiossa Helsingin Sanomissa on tapahtumassa. Se jää meidän muiden tehtäväksi.
