Allt fler finlandssvenskar förhåller sig pessimistiskt till svenskans ställning i samhället, skriver Kjell Herberts i Helsingin Sanomats serie Me Puhumme ruotsia/4 (17.7.):
"Aika ajoin Suomessa kyseenalaistetaan suomenruotsalaisten uskollisuus kotimaalleen ja samastuminen siihen. Mikään ei voisi loukata kielivähemmistöä enempää. Isänmaallisuus ei ole heikompaa kuin muilla, vaikka äidinkielenä olisi muu kuin maan valtakieli.
Vähemmistön kansallistunteita epäillään, ikään kuin kansalaisuus olisi sidottu äidinkieleen. Ensi silmäyksellä siltä voi vaikuttaakin: esimerkeiksi käyvät vaikkapa sanayhdistelmät Suomi - suomalaisuus - suomen kieli sekä Ruotsi - ruotsalaisuus - ruotsin kieli. Ruotsinsuomalaiset ja suomenruotsalaiset eivät istu kumpaankaan vaan jäävät paitsioon.
Jos suomenruotsalaiselta kysyy, kannustaako tämä jääkiekossa Tre Kronoria vai Leijonia tai kumman maan puolesta pulssi hakkaa yleisurheilun Suomi-Ruotsi-maaottelussa, vastaukseksi saa luultavasti hämmästyneen ilmeen tai ironisen kommentin. Kysymys tuntuu yksinkertaisesti niin hölmöltä, että sitä on vaikea ottaa vakavasti.
Suomen kielipolitiikka on ollut tähän asti kansainvälisesti katsoen rakentavaa. Suomi on kaksikielinen tasavalta, ja valtion on tarjottava molemmille kieliryhmille yhtäläiset palvelut. Käytännössä kyse on enemmän tavoitteesta kuin realiteetista.
Määrätietoinen asenne on kuitenkin säilynyt, ja siitä on ollut myös apua, etenkin yhteyksissä muihin Pohjoismaihin.
Kunnat voivat olla joko yksi- tai kaksikielisiä, ja arkielämässä kunnalla on luonnollisesti paljon valtiota suurempi merkitys. Perinteiltään kaksikielisissä kunnissa sekä viranomaiset että elinkeinoelämä toimivat yleensä luontevasti molemmilla kielillä.
Suuri
osa suomenruotsalaisista suhtautuu kuntaliitoksiin ja rakennemuutoksiin kriittisesti. Vastarinta on ymmärrettävää. Järkeistykset ja yksiköiden kasvattaminen voivat näyttää hyviltä paperilla, mutta kokemus kertoo, että suuruusajattelussa ruotsin kieli jää marginaaliin ja tasavertaisten palvelujen tarjoaminen vaikeutuu entisestään.
Rakennemuutosten vastustaminen on merkki suomenruotsalaisten itsesuojeluvaistosta, ei niinkään poliittisesta tai kielellisestä protestista. Pienimuotoisuus ja hajautettu hallinto takaavat parhaiten väestön omilla ehdoilla toteutettavat palvelut.
Suomenruotsalaisten näkemyksiä kielioloista on selvitetty kyselyllä vuodesta 2002 lähtien. Uusimmat tulokset ovat viime syksyltä, ja niissä näkyy selvä muutos edellisiin. Yhä useammat suomenruotsalaiset suhtautuvat pessimistisesti ruotsin asemaan yhteiskunnassa ja tuntevat piittaamattomuuden kaksikielisyyttä ja ruotsinkielisten palvelujen tarvetta kohtaan lisääntyneen.
Valtaosa suomenkielisillä alueilla asuvista ruotsinkielisistä puhuu nykyisin hyvää suomea. Mutta mitä vahvemmin ympäristö on ruotsinkielinen, sitä vähemmän ihmisillä on mahdollisuuksia ja tarvetta käyttää suomea.
Kaikkein ruotsinkielisimmät ovat haavoittuvimmassa asemassa, ja tämä näkyy myös asenteissa. Erityisesti ruotsinkielisellä maaseudulla asuvat ikäihmiset ovat nykyisin hyvin huolissaan ruotsin kielen ja kaksikielisyyden tulevaisuudesta.
Poliitikot ottivat ennen voimakkaasti kantaa ruotsin suojelemisen puolesta, mutta nykyisin tällainen selvä ja spontaani tuki on harvassa. Julkisia palveluja hoitavat yhä useammin yksityiset toimijat, joten vähemmistön tarpeille ei aina löydy luontaista ymmärrystä.
Yhteiskunnallinen keskustelu on raaistunut. Väittelyjä käydään nykyisin nimettömästi internetissä ja jopa arvostettujen päivälehtien tekstiviestipalstoilla. Kommenteista välittyvät asenteet tulkitaan usein kattavaksi kansalaismielipiteeksi.
Taloustutkimuksen vuonna 2008 suomenkielisille tekemä kysely osoittaa kuitenkin selvästi, että ymmärrys Suomen kaksikielistä historiaa ja kulttuuria kohtaan on laajaa. Suomen suvaitsevainen, joskin hiljainen, enemmistö suhtautuu maan viralliseen kaksikielisyyteen luonnollisena asiana ja rikkautena.
Voisi kuvitella, että ruotsinkielisten palvelujen tarve vähenisi merkittävästi vuosien myötä. Paikalliset mielipidekyselyt kuitenkin kertovat, että erityisesti tietyissä tilanteissa kielen merkitys korostuu voimakkaasti. Hoitoalalla, opetuksessa ja kulttuuriasioissa kieli merkitsee enemmän kuin yleisesti uskotaan.
On tilanteita, joissa palvelun on ehdottomasti pelattava myös ruotsiksi ja yksilön on voitava luottaa siihen, että palvelua saa, kun sitä tarvitsee. Kun potilas kohtaa lääkärinsä, vaivan esittäminen vieraalla kielellä ei ole helppoa. Hädissään oleva, hätäkeskukseen soittava ihminen ei välttämättä löydä oikeita sanoja muulla kuin äidinkielellään. Tietyillä aloilla tarvitaan siksi yksikielisiä erityisratkaisuja vähemmistöille. Ne eivät uhkaa enemmistön asemaa vaan takaavat kielellisen jatkuvuuden.
Suomi tarvitsisi nyt ennen kaikkea tarkoituksenmukaista kielipolitiikkaa, joka auttaisi hyödyntämään jo olemassa olevia voimavaroja ja tukisi keskinäisen ymmärryksen ilmapiiriä."
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Suomenruotsalaiset+tuntevat+olonsa+uhatuksi/1135258637945/?cmp=tm_etu_paakirjoitus
