Keskustelu ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisista Suomessa jakautuu nykyisen kielipoliittisen tilanteen puolustajiin ja sen arvostelijoihin. Nämä ryhmät puhuvat merkittävissä määrin toistensa ohi. Tieto ja keskinäinen ymmärrys eri osapuolten tilanteesta ja näkemyksistä on varsin heikolla tasolla, toteaa dosentti Pasi Saukkonen selvityksessään "Mikä suomenruotsalaisissa ärsyttää". Saukkonen teki selvityksensä Ajatushautomo Magman tilauksesta.
Ruotsin kielen ja suomenruotsalaisten asema puhuttaa suomalaisia. Sekä verkossa että painetussa mediassa on viime vuosina esiintynyt paljon puheenvuoroja, joissa suhtaudutaan suomenruotsalaisiin ja ruotsin kielen asemaan Suomessa kriittisesti tai jopa hyvin kielteisesti. Samanaikaisesti kun Suomen ruotsinkielisellä puolella on kannettu huolta kielellisten ja kansalaisoikeuksien toteutumisesta, julkisessa keskustelussa on ilmennyt vaatimuksia näiden oikeuksien kaventamiseksi tai niihin liittyvien käytännön järjestelyjen muuttamiseksi. Näihin vaatimuksiin on ajoittain sisältynyt ilmaisuja, jotka ovat antaneet aihetta kysyä, ollaanko Suomessa palaamassa sadan vuoden takaisiin aikoihin, kieliriitojen tielle. Tämän kärjistyneen tilanteen takia Ajatushautomo Magma päätti mahdollisimman objektiivisesti selvittää, mistä eri käsitykset kumpuavat, mistä tunnekuohu johtuu ja minkälaisia asioita julkinen keskustelu pitää sisällään.
Dosentti Pasi Saukkosen päätehtävänä on ollut vastata kysymykseen: Mikä suomenruotsalaisissa ärsyttää? Lisäksi on haluttu etsiä vastausta mm. seuraaviin kysymyksiin: Mistä Suomessa puhutaan, kun puhutaan ruotsin kielestä ja ruotsinkielisten kieli- ja kulttuurioikeuksista Suomessa ja minkälaiset asiat herättävät tätä keskustelua? Millä tavalla asiallinen, rationaalinen argumentaatio ja tunnepohjainen argumentaatio suhteutuvat toisiinsa? Minkälaisia näkemyksiä eri kieliryhmistä esitetään ja miten ne sijoittuvat pidempään historialliseen jatkumoon suomen- ja ruotsinkielisten välisistä suhteista? Millä tavalla ruotsinkielisten ja suomenkielisten argumentit poikkeavat toisistaan eli puhutaanko samoista vai eri asioista?
Selvitysprosessissa tutustuttiin suureen määrään erityisesti internetissä käytyä keskustelua suomenruotsalaisista ja ruotsin kielen asemasta Suomessa. Varsinainen aineisto muodostuu kolmesta materiaalikokonaisuudesta. Ensinnäkin, ryhmä kielipoliittisia aktiiveja on julkaissut viime vuosina kirjoja, jotka suurelta osalta perustuvat internetissä käytyyn keskusteluun. Toiseksi aineistokokonaisuudeksi valikoitui joukko omalla nimellä esitettyjä puheenvuoroja, joissa suhtaudutaan kriittisesti ruotsin kielen tai ruotsinkielisten asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Kolmanneksi selvitysmateriaaliksi kerättiin Helsingin Sanomien Me puhumme ruotsia -vieraskynäkirjoitussarjan kirvoittamia nettipuheenvuoroja. Lisäksi selvityksessä seurattiin myös sitä keskustelua, mitä on käyty Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa, sekä perehdyttiin ruotsin kielen nykyistä asemaa puolustaviin muihin puheenvuoroihin.
Yhteenvetona Saukkonen toteaa, että keskustelu ruotsin kielestä ja suomenruotsalaista Suomessa jakautuu ensinnäkin nykyisen kielipoliittisen tilanteen puolustajiin ja sen arvostelijoihin. Nämä ryhmät puhuvat merkittävissä määrin toistensa ohi eli siinä missä kriitikot keskittyvät erityisesti niin sanottuun pakkoruotsiin, varsinkin ruotsinkieliset puolustajat ovat huolissaan ruotsinkielisten palvelujen saatavuudesta ja yhdenvertaisuuden toteutumisesta. Analysoitujen aineistojen perusteella tieto ja keskinäinen ymmärrys eri osapuolten tilanteesta, tavoitteista ja näkemyksistä on varsin heikolla tasolla.
Vallitsevan kielipolitiikan kriitikot jakautuvat puolestaan "pragmaattisiin kriitikoihin" sekä "uusfennomaaneihin". Yksille esimerkiksi ruotsin kielen asema suomenkielisessä kouluopetuksessa on ennen muuta konkreettinen ja käytännöllinen kysymys, joka ei muuten liity väestöryhmien välisiin suhteisiin. Toisille sama aihe kytkeytyy puolestaan viime kädessä Suomen valtion ja yhteiskunnan viralliseen kaksikielisyyteen. Uusfennomaaneille ruotsinkieliset edustavat usein paitsi eri kieliryhmää, myös eri kansallisuutta kuin suomenkieliset, varsinaiset suomalaiset. Pragmaattisten kriitikoiden kansakuntanäkemys on ennemmin topeliaaninen: kaksi kieltä mutta vain yksi kansa.
Pragmaattisten kriitikoiden perustelut ovat usein viime kädessä instrumentaalisia eli ne keskittyvät kielipoliittisten järjestelyjen merkitykseen yksilöille ja yhteiskunnan kehitykselle. Uusfennomaaneilla päällimmäiseksi nousevat taas historialliset ja identiteettikysymykset eli se, mistä Suomessa heidän mielestään on perustavalla tasolla kysymys. Samat perustelurakenteet ovat itse asiassa löydettävissä myös nykytilannetta puolustavasta diskurssista. Ruotsin kielen asemaa ja ruotsin kielen taitoa puolustetaan joskus Suomen ja suomalaisten identiteettiin liittyvillä tekijöillä, toisinaan puolestaan historiallisilla tai välineellisillä argumenteilla (taulukko 1).
Taulukko 1. Ruotsin kieltä ja suomenruotsalaisuutta Suomessa koskevan keskustelun argumentatiivinen rakenne
Keskustelun koko mittakaavassa Suomen ruotsinkielisestä väestöstä esitetään Saukkosen mukaan suhteellisen vähän kriittisiä käsityksiä, ja silloinkin puhe on usein historiallisista tilanteista, tapahtumista, henkilöistä ja väestöryhmien välisistä suhteista. Kielteisiä näkemyksiä nykypäivän suomenruotsalaisista esitetään kuitenkin myös, ja toisinaan hyvin näkyvillä foorumeilla, kuten Kirsi Virtasen poleemisessa radio-ohjelmassa. Lisäksi on mahdollista, että esimerkiksi viestimien verkkokeskustelusta on sensuroitu pois nimenomaan väestöryhmää solvaavia puheenvuoroja, joten analysoitu aineisto ei välttämättä anna täydellistä kuvaa internet-debattiin lähetettyjen viestien kokonaisuudesta.
Sen lisäksi, että Suomen ruotsinkielisten katsotaan toisinaan olevan tavalla tai toisella vähemmän suomalaisia tai isänmaallisia kuin Suomen suomenkieliset, esille nousevat erityisesti halu eristäytyä omille asuinalueille ja omiin sosiaalisiin instituutioihin, yläluokkaisuus ja hyväosaisuus verrattuna suomenkielisiin sekä asenteellisina tekijöinä ennen muuta ylimielisyys, itsekkyys ja herkkänahkaisuus. Käsitykset noudattavat usein pars pro toto -päättelyä, jossa osan suomenruotsalaisista annetaan leimata väestöryhmää kokonaisuudessaan. Joskus suomenruotsalaisuutta saavat edustaa Pohjanmaan rannikon oletetusti suomea osaamattomat, toisinaan puolestaan pääkaupunkiseudun käytännössä kaksikielisiksi katsotut ruotsinkieliset.
Koko suomenruotsalaista väestöä enemmän kritiikki kohdistuu kuitenkin niihin instituutioihin ja organisaatioihin, joiden katsotaan puolustavan epäoikeudenmukaisiksi tai muuten vääriksi miellettyjä kielipoliittisia järjestelyjä. Osa keskustelijoista suhtautuu hyvin kielteisesti ruotsalaiseen kansanpuolueeseen, jonka katsotaan olevan olemassa ja toimivan ainoastaan vallitsevan kielipoliittisen tilanteen puolustamiseksi. Nimensä tähden sitä pidetään myös jollain tapaa ei-suomalaisena puolueena.
Arvostelun kohteena ovat myös suomenruotsalaiset säätiöt ja muut organisaatiot, joiden katsotaan kykenevän resursseillaan vahvistamaan Suomen ruotsinkielisten asemaa sekä valjastamaan Suomen suomenkielisiä ajamaan ruotsin kielen asiaa Suomessa. Kaikista voimakkainta täsmennettyä kritiikkiä analysoidussa keskustelussa esiintyikin niitä suomenkielisiä kohtaan, jotka ovat julkisesti asettuneet puolustamaan vallitsevia kielipoliittisia käytäntöjä.
Saukkosen mukaan on vaikea arvioida täsmällisesti, mikä merkitys viime vuosien kielipoliittisella keskustelulla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa. Suhtautuminen ruotsin kielen asemaan ja erityisesti niin sanottuun pakkoruotsiin on kiistatta viime aikoina muuttunut myös vakiintuneempien suomalaisten yhteiskunnallisten toimijoiden keskuudessa. Tästä käyvät esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton kannanotto vapaaehtoisuuden lisäämiseksi koulujen kieltenopetuksessa sekä suomalaisissa puolueissa käydyt kielipoliittiset keskustelut.
On mahdollista, että laajamittainen verkkokeskustelu on vahvistanut mielikuvaa siitä, että kielikysymys on kansalaisten mielestä tärkeä ja että suuri osa suomalaisista suhtautuu kriittisesti ruotsinkielisten vähemmistöoikeuksiin ja/tai ruotsin kielen opetuksen asemaan suomenkielisissä kouluissa. Verkkokeskusteluun vastaamiseksi on pidetty julkisia puheenvuoroja ja aloitettu toimenpiteitä ruotsin kielen puolustamiseksi, ja nämä sanat ja teot ovat puolestaan toimineet sytykkeenä kriittisen keskustelun jatkamiselle. Tältä osin keskustelu ruokkii siis nyt itse itseään.
Osa kriittisestä kielipoliittisesta keskustelusta ja internetin palstoilla esitetyistä mielipiteistä on Saukkosen mukaan ollut toisaalta sisällöltään niin radikaalia ja sävyltään niin kärkevää, että suomalaisen yhteiskunnan päätöksentekijöiden piirissä ne ovat todennäköisesti ennemmin vähentäneet kuin lisänneet halukkuutta toimia aktiivisesti ruotsin kielen aseman muuttamiseksi. Viestintävälineissä ja puolueissa ei ole haluttu tulla samastetuksi kyseisten mielipiteiden esittäjiin ja heidän ajatusmaailmoihinsa.
On kaikkineen vaikea ennustaa, mihin suuntaan keskustelu on tällä hetkellä menossa. Viime vuosina sen sisällöt ja argumentit näyttävät Saukkosen mukaan etupäässä pyörineen paikallaan samoja teemoja ja väitteitä ja perusteluja toistaen. Tätä korostaa suomenkielisen ja ruotsinkielisen keskustelun varsin selkeä irtautuminen toisistaan ja keskittyminen eri asioihin. Myös niin sanottu pakkoruotsikeskustelu vaikuttaa usein ajautuvan inttämiseksi, jossa molemmat osapuolet palaavat aina samoihin argumentteihin.
Koska Suomen ruotsinkielinen väestönosa ei voine voittaa vastustajiaan puheenvuorojen määrässä, Saukkonen toteaa, että tavoitteittensa saavuttamiseksi ruotsin kieltä puolustavissa puheenvuoroissa olisi hyvä keskittyä argumentaation laatuun sekä panostaa yhtäältä tiedon lisäämiseen Suomen suomenkielisten keskuudessa ja toisaalta suomenkielisten "pragmaattisten kriitikoiden" lähtökohtien ja perustelujen analysointiin. Keskustelun siirtymisestä eri väestöryhmien erillisiltä foorumeilta kaikille yhteisille areenoille olisi hyötyä koko yhteiskunnan ilmapiirin ja keskustelukulttuurin kannalta.
Pasi Saukkonen: Mikä suomenruotsalaisissa ärsyttää? - selvitys mediakeskustelusta Suomessa. Magma-studie 1-2011
