Frågan om skolsvenskan får inte bli en spelbricka för den svenskspråkiga befolkningens intressen, noterar ledarskribenten Antti Blåfield i Helsingin Sanomat 30.12.
"Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen varapuheenjohtaja Nils Torvalds kohautti ruotsinkielistä Suomea joulun alla esittämällä Hufvudstadsbladetissa (22.12.), että puolue voisi luopua ruotsin kielen pakollisuudesta peruskoulussa, jos kielivähemmistölle taattaisiin vastineeksi nykyistä tiukemmin säännöksin oikeus palveluihin omalla äidinkielellään.
Rkp puheenjohtaja Stefan Wallin ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ulla-Maj Wideroos tuomitsivat esityksen.
Jos suomenkielisissä kouluissa luovuttaisiin ruotsin kielen pakollisuudesta, vastaavasti suomen kielen pakollisuudesta tulisi luopua ruotsinkielisissä kouluissa, sanoi Wallin.
Miksi antaa periksi asiassa, jossa yksikään suuri puolue ole vaatinut muutosta, hämmästeli puolestaan Wideroos.
Torvaldsin kolumni ilmestyi samana päivänä kuin Yleisradio julkisti verkkomielipidetiedustelun tulokset, joiden mukaan neljä kymmenestä ruotsinkielisestä olisi valmis luopumaan ruotsin kielen pakollisuudesta peruskoulussa.
Tosin kysymyksenasettelu oli johdatteleva: "Olisiko kielirauhan kannalta parempi, jos pakollisesta kouluruotsista luovuttaisiin, koska se herättää niin paljon aggressioita?"
Torvaldsin kolumnia seuraavana päivänä Rkp:n entinen puheenjohtaja Pär Stenbäck pohti Hufvudstadsbladetissa samaa asiaa - hyvin ahdistuneena. Hänen mukaansa ruotsin asemaa ollaan heikentämässä salamitekniikalla: ensin leikataan ruotsin kielen pakollisuus peruskoulussa, sitten yliopistossa ja lopulta ruotsin kielen asema kansalliskielenä.
Toisin kuin Torvalds, Stenbäck pitää ruotsin opetusta peruskivenä, jonka varassa suomenruotsalaisten kielioikeudet ovat. Siksi Stenbäck olisi valmis joustamaan kielen opiskelun pakollisuudesta vain tarkoin ehdoin: ruotsin kielen opetuksen määrä ja taso tulisi turvata erityisesti yläasteella, lukioissa ja korkeakouluissa. Näin varmistettaisiin, että olisi riittävän suuri määrä ihmisiä, jotka osaavat ruotsia.
Ruotsinkielisen ajatushautomon Magman johtaja Olav S. Melin taas on esittänyt, että pakon tilalle tulisi subjektiivinen oikeus ruotsin opiskeluun.
Ruotsin asema perusopetuksessa ei ole kuitenkaan vain ruotsinkielisten keskinäinen asia. Se ei ole kielipoliittisen pelipöydän pelimerkki, jolla suomenruotsalaiset voivat halutessaan käydä kauppaa vaikkapa palveluiden turvaamisesta.
Ruotsin kieltä on puhuttu Suomessa noin tuhat vuotta, ja suomalaista sivistystä on rakennettu sekä ruotsiksi että suomeksi.
Kyse ei siis ole jostain Suomeen kuulumattomasta asiasta vaan suomalaisuuden yhdestä ulottuvuudesta ja perusoikeudesta.
Puhe "pakkoruotsista" perustuu ajatukseen, että ihminen oppii enintään kaksi vierasta kieltä. Kun kaikki oppivat joka tapauksessa huonoa englantia, "pakkoruotsi" riistää lapsilta mahdollisuuden oppia englannin lisäksi mitään muuta maailmankieltä.
Monella on toisenlaisia kokemuksia. Yhden vieraan kielen oppiminen auttaa seuraavan oppimisessa. Kielet ovat perheitä, ja yksi kieli on portti muihin: esimerkiksi ruotsi on portti toisiin germaanisiin kieliin, kuten yhä tärkeämpään saksaan. Kansainvälisissä tehtävissä menestyminen vaatii, että vieraiden kielten opiskelu jatkuu läpi elämän. Ilman kykyä sujuvaan kommunikointiin nerokin vaikuttaa idiootilta.
Suomenkieliset tekevät itselleen karhunpalveluksen, jos he jättävät ruotsin kielen puolustamisen suomenruotsalaisille.
Miksi ihmeessä omin toimin vaurioittaa tärkeätä yhteyttä Pohjolaan ja läntiseen kieliperheeseen? Miksi tehdä oman kansalliskielen opiskelusta vastakkainen tai vaihtoehtoinen asia muiden kielten opiskelulle?
Ruotsin kielen taito ja sen avulla saatava yhteys pohjoismaisiin työ- ja muihin markkinoihin voi vielä olla arvaamattoman arvokas asia globalisoituneessa maailmassa, jossa alueiden merkitys kasvaa uudelleen.
Yksi asia on kiistaton: ruotsin opetuksen peruskoulussa on annettu rämettyä. Se ei innosta eikä anna valmiuksia käyttää ruotsia."
