Olen viime ajat liikkunut erään 20-luvun naisen jäljillä Helsingissä. Häntä seurattiin silloinkin, ja sen vuoksi hänestä on jäänyt tietoja arkistoihin. Erään tiedottajan mukaan hän lähti hotellistaan iltapäivällä ja meni Kluuvikadun Fazerille. Sen jälkeen hän pistäytyi Kyrklundin kangaspuodissa ja Wardin kukkakaupassa. Tämän jälkeen minä tiesinkin jo, että hän puhui ruotsia. Hän ei osannut suomea, sen tiesin, mutta hänen muu kielitaitonsa oli minulle tutkimuksen siinä vaiheessa vielä pieni arvoitus. Noista muutamista paikoista saatoin kuitenkin päätellä sen, minkä muut lähteet myöhemmin varmistivat. Saatoin päätellä siksi, että olin elänyt vielä sen ajan loppuvaihetta, jolloin esimerkiksi Wardin kukkakauppa resonoi ruotsinkielisen erityisyyden kanssa.
Kun tulin 1980-luvulla nuorena tyttönä Helsinkiin yksikielisestä Kuopiosta, opin nopeasti pienistä signaaleista, mitkä paikat olivat ruotsinkielisten omia. Ei minua niistä koskaan pois käännytetty. Mutta ne olivat toisia paikkoja, täynnä tiheyttä, jota en osannut selittää. Näitä kohtia kaupungissa olen usein muistellut haikeana. Onko niiden katoaminen väärinkäsitystä – luuloa siitä, että demokratiassa kaikki asioivat samoissa paikoissa, puhuvat samaa kieltä ja pitävät samoista asioista? Yhtä paljon kuin murehdin suomalaisen kielenparren köyhtymistä – kaikkialla kuulee samaa yleiskieltä, samaa eteläsuomalaista narinaa – yhtä paljon olen eksyksissä Helsingin keskustassa. Melkein enemmän kotonani olen Christer Kihlmanin tai Henrik Tikkasen fiktiivisissä kortteleissa, joihin en ole koskaan kuulunut enkä tule kuulumaankaan.
Milloin pääkaupunkilainen suomenruotsalaisuus muuttui niin sovittelevaksi, että se alkoi hukata omat erityiset, tiheät paikkansa? Vai minäkö ne olen kadottanut? Jos ne ovat ujosti piiloutuneet, se on sääli. Pieni signaali on aina tarpeen: muistan, miten hienoa minusta oli nuorena ujosti kurkistaa Wardin, Fazerin ja sen S:llä alkavan kangaskaupan ikkunasta sisään. Näettekö, olen alkanut unohtaa? Muistatteko itse? Sahlman? Nyt muistan, että Uudenmaankadun ja Annankadun kulmassa on Sininen tulppaani ja Svenskanin aulassa Cafe Kafka. Molemmissa olen kuullut puhuttavan ruotsia. Niihin siis minunkin 20-luvun mondeeni naishenkilöni menisi, jos nyt joutuisi Helsinkiin ja tarvitsisi kupin suklaata ja kukkapuketin vietäväksi rakastetulleen päivävierailun yhteydessä.
Mutta mistä hän ostaisi kankaansa? Mihin kääntyisi ruotsinkielisine kysymyksineen, mistä löytäisi hattupäisten rouvien yhteisön?
Kun istuin tänä aamuna bussissa ja tein HBL:n tiistaisudokua, viereeni istuutui tyttö, joka puhui ruotsia kännykkäänsä ujosti kuiskaten. Minä haluan kuulla ruotsinkielistä naurunremakkaa. Kai sitä esiintyy? Ja haluan kahvilan, jossa tädit ja koulutytöt sorisevat på svenska. Kahvia, sherryä, leivoksia ja sorinaa – siinä kielipolitiikan kulmakivet, jos minulta kysytään.
(svensk översättning)
Språkpolitik och blomsterstånd
Jag har den senaste tiden följt spåren efter en 1920-tals kvinna i Helsingfors. Hon var populär redan då, därför finns det arkiverade uppgifter om henne. Enligt en källa begav hon sig från sitt hotell en eftermiddag för att gå till Fazer på Glogatan. Efter det besökte hon Kyrklunds tygbutik och Wardis blomsterhandel. Av detta kunde jag sluta mig till att hon talade svenska. Hon kunde ingen finska, det har jag förstått, men hennes övriga språkkunskaper var i detta skede av min forskning för mig en liten gåta. Av de få platser som nämnts kunde jag ändå gissa mig till det som mina andra källor bekräftade. Jag gjorde det därför att jag själv upplevt slutet av den epok då till exempel Wardis blomsterhandel ännu betjänade på svenska.
När jag i slutet av 1980-talet som ung flicka kom till Helsingfors från det enspråkiga Kuopio lärde jag mig snabbt av små signaler vilka ställen som var de svenskspråkigas egna. Det var inte så att jag skulle ha blivit bortviftad. De var bara till sin karaktär så annorlunda, med en stämning som jag inte kan förklara. Jag har ofta melankoliskt drömt mig tillbaka till dessa ställen. Kan det vara ett missförstånd att de försvunnit, måste alla i en demokrati handla i samma affärer, tala samma språk och ha samma smak? Lika mycket som jag grubblar över det utarmade finska språket – överallt hör man samma finska tonfall, samma sydfinska gnäll – lika mycket känner jag mig vilsen i Helsingfors centrum. Jag är nästan mera hemma i Christer Kihlmans eller Henrik Tikkanens fiktiva kvarter, där jag aldrig hört hemma eller kommer att höra.
När har finlandssvenskheten i huvudstaden blivit så kompromissande att den förlorat sin egen karaktär och sina genuina ställen? Eller är det jag som tappat bort dem? Det är synd om de blygt gömmer sig. En liten signal är alltid på sin plats: jag minns hur fint det var att som ung flicka kika in hos Wardis, Fazer och i skyltfönstret till tygbutiken vars namn började på S. Där ser ni, också jag har börjat glömma. Minns ni själva namnet? Sahlman? Nu drar jag mig till minnes, att det i hörnet av Nylandsgatan och Annegatan finns Den blåa tulpanen och i Svensk Teaterns aula finns Café Kafka. På båda dessa ställen har jag hört det talas svenska. Dit skulle också min -20-tals medvetna dam gå ifall hon för en dag råkade befinna sig i Helsingfors och var i behov av en koppa choklad och ett blompaket att ta med sig till sin älskade.
Men var skulle hon köpa sitt tyg? Vart skulle hon vända sig för att bli betjänad på svenska, var håller de hattprydda damerna till?
När jag i dag morse satt i bussen och löste tisdags sudokun i Hbl satte sig en flicka bredvid mig som försynt viskande talade svenska i sin mobiltelefon. Jag vill höra ett glatt skratt på svenska. Sånt förekommer väl? Sedan vill jag hitta ett café som fylls av sorlet på svenska från tanter och skolflickor. Kaffe, sherry, bakelser och sorl – det är språkpolitikens hörnstenar, åtminstone för mig.
