Tunnistamme kaikki paremmin kuin hyvin myytin suomenruotsalaisista "parempina" tai "menestyksekkäämpinä" kuin suomenkielinen valtaväestö. Maailmanlaajuisesti erityistä kielivähemmistöämme on tutkittu lukuisten tilastotutkimusten voimin, ja onkin totta, että suomenruotsalaiset elävät tietyissä osissa maata pidempään, työllistyvät paremmin ja sijoittuvat sosioekonomisesti ja koulutuksensa puolesta paremmin kuin valtaväestö.
Oma tutkimukseni ohittaa nämä tunnetut koskevat tilastotutkimukset ja pyrkii selvittämään laadullisin menetelmin, millainen on suomenruotsalaisten elämäntyyli ja kulttuurinen maku. Entä miten erilaiset ruotsinkieliset ryhmät käyttävät "suomenruotsalaisuuttaan" kulttuurisen erottautumisen välineenä? Onko äidinkieli lopulta merkittävä tekijä elämäntyylin tai maun kannalta?
Viidestä artikkelista koostuva väitöskirjani pyrkii valottamaan suomenruotsalaista elämäntyyliä erilaisista näkökulmista. Monessa mielessä tutkimuksen pääosassa on aineistoni, joka koostuu kahdestakymmenestäkuudesta ryhmähaastattelusta. Ryhmissä eri-ikäiset, eri ammateissa toimivat, eri paikkakunnilla asuvat ja sosioekonomisesti erilaiset suomenruotsalaiset - joita oli kaikkiaan 167 - pääsevät ääneen ja puhuvat seitsemästä eri kulttuurialueesta (musiikki, elokuvat, TV, taide, lukeminen, syöminen ja pukeutuminen), erilaisissa kulttuuritapahtumissa käymisestä sekä hyvän ja huonon maun määritelmistä. Lopuksi ryhmissä keskusteltiin vielä suomenruotsalaisesta identiteetistä.
Moninaisista yhtenäistämispyrkimyksistä huolimatta suomenruotsalaiset ovat aina olleet erittäin hajanainen ryhmä, jota on sekä kulttuurisesti että poliittisesti ollut haasteellista yhdistää saman katon alle. Tämä kulttuurinen hajanaisuus näkyi myös tutkimusaineistossani: kaupunkien koulutetut suomenruotsalaiset kuluttivat kulttuuria kahdella tai jopa useammalla kielellä, maaseudun heikommin muuta kuin ruotsia puhuvat ryhmät taas kuluttivat useimmiten ainoastaan ruotsinkielistä kulttuuria. Yleistäen voi sanoa, että siinä missä kaupunkisuomenruotsalaiset poimivat aktiivisesti kulttuurintuotteita sekä suomenruotsalaisesta että suomenkielisestä kulttuurista ja tunsivat sen lisäksi laajalti muuta kansainvälistä kulttuuria, maaseudun kouluttamattomat ryhmät poimivat kulttuuritarjontansa lähinnä Ruotsin populaarikulttuurista ja olivat kaikkiaan usein passiivisempia kulttuurin kuluttajia. Haastattelemieni suomenruotsalaisten kulttuurinen tietämys ja makumieltymykset jäsentyivät pitkälti heidän luokkataustansa ja muiden samantyyppisten tekijöiden (esimerkiksi ammatin, asuinpaikan ja iän) ympärille. Tämä suomenruotsalaisten kulttuurinen epäyhtenäisyys unohdetaan usein kokonaan yhteiskunnallisessa keskustelussa: heidät käsitetään ikään kuin yhtenäiseksi vähemmistöksi vain siksi, että he sattuvat puhumaan samaa kieltä.
Yksi kenties kiinnostavimmista havainnoistani oli, että haastatellut ryhmät suhtautuivat vieraantuneisuudella ja paikoin jopa vihamielisyydellä muihin suomenruotsalaisiin. Haastattelemani keskiluokkaiset ryhmät korostivat kovasti omaa asemaansa suvaitsevaisina kahden kielen välillä luovivina kansalaisina, jotka vaalivat suomenruotsalaisuuttaan snapsilauluin ja rapukestein. He vaativat palvelua ruotsiksi mutta lukevat sanomalehtensä kahdella kielellä jopa niin innokkaasti, että voi sanoa, että kaksikielisyys on arvo sinänsä. Nämä samat yhteiskunnan ruotsinkieliset keskiryhmät kritisoivat kovasti niitä ummikkoruotsinkielisiä, jotka eivät vaivaudu avartamaan maailmaansa opettelemalla kunnolla suomea. Sosioekonomisesti kaikkein ylimmät ryhmät taas toisinaan tyrmäsivät kaikenlaisen "taviselämäntyylin" äidinkielestä riippumatta. Kulttuurisessa ja taloudellisessa mielessä rikkaimmat ryhmät eivät myöskään mitenkään korostaneet suomenruotsalaisuuttaan. Vain ruotsinkielinen keskiluokka erottautui muiden ryhmien joukosta korostaessaan aivan erityisesti kielivähemmistöön kuulumistaan ja suomenruotsalaisen kulttuurin säilyttämisen tärkeyttä. Muille haastattelemilleni ryhmille suomenruotsalaisuus sinänsä ei ollut kulttuurisessa mielessä tärkeä asia.
Suomenruotsalaista paremmuutta korostavasta myytistä kärsivätkin juuri ne kaikkein kauimpana kielivähemmistön menestystä korostavasta stereotypiasta olevat usein maalaiset suomenruotsalaiset, jotka osaavat suomea huonosti tai eivät ollenkaan. He eivät edes miellä itseään suomenruotsalaisiksi, koska heidän elämänpiirinsä on niin täysin ruotsinkielinen, että he harvoin joutuvat pohtimaan kielellistä identiteettiään. Tutkimukseni keskeinen tulos on, että suomenruotsalaiset eivät missään tapauksessa ole kulttuurisesti yhtenäinen vähemmistö. Huvittavaa kyllä hajanaisen ruotsinkielisen vähemmistön ainoa yhdistävä tekijä tämän tutkimuksen perusteella oli, että joka ainoa haastattelemani ryhmä suhtautui erittäin kielteisesti "bättre folk" -myyttiin.
