Mitä tapahtuu Euroopan vähemmistöpolitiikassa?

Euroopan vähemmistöpolitiikka on otanut takapakkia, toteaa Astrid Thors Magmalle kirjoittamassan pamfletissa Minority Policies in Europe. Reflections on developments between 1990 and 2018.

Astrid Thors toimi vuosina 2013–2016 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJ:n vähemmistövaltuutettuna, jolloin hän paneutui erityisesti Balkanin, Keski- ja Itä-Euroopan sekä Keski-Aasian olosuhteisiin. Sitä ennen Thors oli seurannut 1996–2004 läheltä muun muassa Slovakian, Romanian ja Latvian EU-jäsenyysprosesseja.

Vähemmistöjen olemassaolo on tosiasia eikä määrittelykysymys, Thors tähdentää. Määritelmät ovat aina monimutkaisia: edes vähemmistöjen oikeuksia turvaavat kansainväliset asiakirjat eivät sisällä tyhjentäviä määritelmiä. Ovatko ”rajan väärälle puolelle jääneet” ryhmittymät (kin-state minorities) ainoita oikeita vähemmistöjä? Tällainen näkemys on sittemmin jäänyt taka-alalle, vaikka kin-state-olosuhteet ovatkin tavallisia ja niitä käytetään sekä positiivisiin että negatiivisiin tarkoituksiin.

Thorsin mukaan 1990-luku oli vähemmistöpolitiikan kulta-aikaa, jolloin hyväksyttiin sekä globaalilla että Euroopan tasolla tärkeitä periaatteita. Erityisen merkittäviä olivat 1) ETYJ:n niin sanottu Kööpenhaminan asiakirja (1990) sekä 2) YK:n yleiskokouksen julistus kansallisten, etnisten, uskonnollisten ja kielellisten vähemmistöjen oikeuksista (1992). Euroopan neuvosto puolestaan hyväksyi puitesopimuksen kansallisten vähemmistöjen suojelusta sekä alueellisia ja vähemmistökieliä koskevan peruskirjan, jotka astuivat voimaan 1998.

 

Vuonna 1993 päätettiin myös niin sanotut Kööpenhaminan kriteerit, jotka Euroopan unioniin pyrkivän maan tuli täyttää ennen jäsenneuvottelujen aloittamista. Thors pitää näitä oikeusturvaa ja vähemmistöjen oikeuksia määrittäviä standardeja ratkaisevan tärkeinä. Ne ovat pakottaneet jäsenhakijamaat vahvistamaan vähemmistöjensä suojaa. Ongelmaksi on kuitenkin jäänyt sanktioiden puute, jos EU:n jäsenmaa rikkoo asetettuja kriteereitä.

Kehitystä auttoi 1990-luvulla ihmisoikeuksien vahvistamisen nauttima yleinen myötätuuli, joka vauhditti myös vähemmistöjen oikeuksia. Etelä-Afrikassa purettiin apartheid-järjestelmä, joka oli rasittanut ”vähemmistön” käsitettä negatiivisilla mielleyhtymillä. Vielä olennaisempaa oli Thorsin mukaan pelko vähemmistöihin liittyvistä konflikteista. Neuvostoliiton hajoaminen loi Itä- ja Keski-Eurooppaan uusia valtioita, joiden pelättiin ajautuvan etnisiin konflikteihin tai jopa väkivaltaan (kuten tapahtuikin Jugoslaviassa). Turvallisuusperiaatteen pohjalta vastahakoisetkin maat paransivat vähemmistöjen oikeuksia.  

Suunta on sittemmin kääntynyt päinvastaiseksi. Monet maat tuntuvat 2000-luvulla asettavan bilateraaliset ratkaisut ja kin-state-suhteet kansainvälisten sopimusten edelle. On väsytty raportointiin, jota kansainvälinen seuranta edellyttää. Samanaikaisesti on koettu nationalistisen oikeiston nousu ja vihapuheiden leviäminen. Talouden taantumat ja maahanmuuttoaallot ovat kiristäneet asenteita. Ukrainan kriisi on nostattanut pelkoja siitä, että separatistiset pyrkimykset saattavat voimistua myös muilla entisen Neuvostoliiton alueilla.    

Astrid Thors näkee kuitenkin myös valoisia piirteitä, kuten esimerkiksi europarlamentin aloite vähimmäisstandardien luomisesta kansallisten vähemmistöjen kohtelulle. EU:n ehdotetaan liittyvän Euroopan neuvoston tätä koskevaan puitesopimukseen. Opetusta vähemmistöjen kielillä sekä niiden edellytyksiä kulttuurin vaalimiseen tulisi myös vahvistaa.

Vähemmistöjen tukemista Euroopan unionissa ajava kansalaisaloite, niin sanottu Minority Safepack, on myös mennyt eteenpäin. Thors viittaa EU:n mahdollisuuteen käyttää artikla seitsemää, eli pidättää äänioikeus jäsenmailta, jotka eivät täytä unionin perusarvoja ihmisoikeuksien kunnioittamisen osalta. Esimerkiksi romanien kohtelu joissakin maissa antaisi perusteita tällaisille sanktioille.

Thors toivoo lisää tutkimusta vähemmistöihin liittyvistä kysymyksistä, erityisesti siitä, miten ne voivat vaikuttaa positiivisesti yhteiskunnan kehitykseen. Vähemmistöjen tulee myös itse pohtia asennoitumistaan: haluavatko ne olla ulospäin avoimia vai poissulkevia ryhmittymiä. Vedetäänkö vanhojen ja uusien vähemmistöjen välille jakolinjoja, vai hyväksytäänkö monimuotoinen yhteiskuntakehitys, jossa yksilöillä on samanaikaisesti useita identiteettejä? Nämä ovat Thorsin mukaan jatkossa vähemmistöjen tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.  

 

 

 


Mitä tapahtuu Euroopan vähemmistöpolitiikassa?
Ladda ner studien här