Kuva tuntureilla jutaavasta poropaimentolaiskansasta vastaa huonosti todellisuutta kun puhutaan saamelaisista nykypäivän Suomessa. Aikana, jolloin identiteeteistä on tullut liikkuvia ja kerrostuneita, kieli, elinkeino tai sukulaisuus eivät enää yksistään määrittele kuka on saamelainen. Elämää ja identiteettiä kuitenkin leimaa saamelainen ajattelutapa sekä tunne kuulumisesta samaan kansaan, jolla on yhteinen historia ja menneisyys. Saamelaisuus tarkoittaakin nykyaikana elämää monen kulttuurin kosketuspinnalla, jolloin kokemus omasta identiteetistäkin on monikerroksisempi kuin sata vuotta sitten. Huolimatta valtakulttuurien vuosisatoja jatkuneesta assimilaatiopaineesta eletään 2000-luvulla saamelaisbuumin aikaa, jolloin halutaan korostaa omaa etnisyyttä.
Alkuperäiskansa neljän valtion alueella
Saamelaiset ovat alkuperäiskansa, joka asuu Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueella. Puhe saamen kielestä yhtenä kokonaisuutena on harhaanjohtavaa, sillä pienistä puhujamääristä huolimatta saamen kieliä on kymmenen, joista kolmea eli inarin-, koltan- ja pohjoissaamea puhutaan Suomessa. Suomessa saamen kielen puhujia on kaikkiaan noin 2000 - 3000. Eniten puhujia on pohjoissaamella, jota puhuu Pohjoismaissa 17 000 kaikista saamen kielen taitajista. Muut saamen kielet on luokiteltu erittäin uhanalaisiksi tai jo kadonneiksi kieliksi. Pitkään jatkuneen assimilaation ja kielenvaihdon vaikutuksesta kaikki saamelaiset eivät puhu äidinkielenään saamen kieliä. Esimerkiksi koltansaamen ja inarinsaamen puhujia arvioidaan olevan noin 300 kumpaakin. Inarinsaamen kohdalla tilanne näytti vielä 1980-luvulla huolestuttavalta, sillä alle 18-vuotiaita kielenpuhujia löytyi enää muutama, mutta kielikylpytoiminnan avulla kieltä on saatu elvytettyä ja Inarin kunnassa kasvaa uusi inarinsaamenkielinen sukupolvi. Kaikkien saamen kielten kohdalla tilanne ei kuitenkaan ole läheskään yhtä valoisa, sillä viimeinen Venäjän puolella puhutun akkalansaamen puhuja kuoli vuonna 2003.
Suomen Saamelaiskäräjien mukaan saamelaisia on Pohjoismaissa yhteensä noin 75 000. Suomessa heitä asuu noin 9000, joista jo yli 60 prosenttia asuu saamelaisalueen ulkopuolella. Suurin osa pohjois- ja inarinsaamelaisista ovat perinteisesti kuuluneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Myös paikallisesti vahvoja lestadiolaisuuden suuntauksia on esiintynyt saamelaisten parissa. Kolttasaamelaiset taas ovat kuuluneet perinteisesti ortodoksiseen kirkkoon. Kirkolliset juhlat kuten marianpäivät, pääsiäinen ja joulu rytmittivät entisaikaan vuodenkiertoa, ja ne ovat edelleen vuoden tärkeimpiä juhlia jolloin kokoonnutaan markkinoille, häihin ja tapaamaan sukulaisia.
Vielä 1900-luvun alussa suurin osa saamelaisista eli perinteisillä elinkeinoilla eli poronhoidolla, kalastuksella, maanviljelyllä, metsästyksellä ja duodjilla, saamelaisella käsityöllä. Toisen maailmansodan jälkeen alkanut rakennemuutos kuitenkin integroi saamelaiset tiukemmin valtakulttuuriin, ja perinteisten elinkeinojen harjoittaminen alkoi käydä vaikeammaksi ja kannattamattomammaksi. Monille perheille poronhoito on kuitenkin yhä merkittävä - ja ainoa - tulonlähde. Poronhoito ei ole pelkästään elinkeino, vaan se on kokonainen elämä ja kulttuuri.
Samalla kun työllistyminen Lapissa on vaikeampaa ja perinteiset elinkeinot käyvät kannattamattomiksi, yhä useampi nuori muuttaa etelään töiden, opiskelun, paremman toimeentulon ja rakkauden perässä. Saamelaiskunnat ovat koko Lapin läänin tavoin kärsineet muuttotappiosta viimeiset parikymmentä vuotta. Ennen lähtijät olivat tyttöjä, mutta nykyisin jakauma on tasoittunut. Vaikka työllisyystilanne on parantunut monin paikoin, moni kuitenkin jää maailmalle. Muutto ei kuitenkaan tarkoita yhteyksien katkeamista, sillä suku sitoo yksilön kotiseudulleen monella tavoin. Sukulaisuussuhteet ovat eräs tärkeimpiä saamelaisyhteiskuntaa jäsentävistä tekijöistä. Poronhoitoa ja muita perinteisiä elinkeinoja harjoitetaan yhä suvuttain. Suku toimii myös karttana, jonka avulla ihmiset paikannetaan sukujen verkostossa. Tutustuessa uuteen ihmiseen halutaankin heti kättelyssä tietää, mistä suvusta kukanenkin tulee
Saamelaisten oikeudet Suomen lainsäädännössä ja kansainvälisessä oikeudessa
Saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana ja kulttuuri-itsehallinto on turvattu Suomen perustuslaissa. Perustuslain 17 §:n 3 momentin mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Sen lisäksi perustuslaissa turvataan saamelaisten kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto, jota toteuttaa Saamelaiskäräjät. Saamelaisalue käsittää Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnat sekä Sodankylän Lapin paliskunnan alueen. Saamelaiskäräjät on Suomen saamelaisten korkein poliittinen elin, joka edustaa saamelaisia kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä ja hoitaa saamelaisten kieltä, kulttuuria ja heidän asemaansa alkuperäiskansana koskevia asioita. Saamelaiskäräjät voi tehdä viranomaisille aloitteita ja esityksiä ja antaa lausuntoja saamelaisia koskevissa asioissa.
Kuka sitten on saamelainen? Saamelaiskäräjälaista löytyvä määritelmä perustuu subjektiiviseen ja objektiiviseen kriteeriin. Saamelaiseksi katsotaan henkilö, joka pitää itseään saamelaisena ja jonka äidinkielenä on saamen kieli, tai jonka yhden vanhemman tai isovanhemman äidinkieli on ollut saame. Suomessa saamelaismääritelmään kuuluu myös Norjasta ja Ruotsista poiketen niinsanottu jälkeläisperuste, eli saamelaiseksi lasketaan Saamelaiskäräjälain mukaan lisäksi henkilö, joka on veronkantoluetteloihin merkityn lappalaisen jälkeläinen. Erityisesti jälkimmäinen kriteeri on aiheuttanut etnistä rajanvetoa ja kiistoja saamelaisten ja muiden lappilaisten välillä. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n (International Labour Organisation) alkuperäiskansasopimuksen nro 169 ratifioiminen ja erityisesti sen maa- ja vesioikeuksia koskevat artiklat ovat aiheuttaneet etnistä vastamobilisaatiota saamelaisalueella 1990-luvulta lähtien joidenkin paikallisten ottaessa käyttöön saamelaisten itsensä hylkäämän vanhan nimityksen lappalainen. Vetoamalla lappalaisuuteen he ovat vaatineet ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin toteutuessa samoja oikeuksia maihin ja vesiin kuin saamelaiset. Tähän asti on kuitenkin katsottu että niinkutsuttu jälkeläisperuste ei voi yltää kauemmaksi kuin kieliperuste eli neljän sukupolven taakse, mutta Korkeimman hallinto-oikeuden vastikään tekemä päätös hyväksyä Saamelaiskäräjien hylkäämät hakijat Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon korosti saamelaisuuden määritelmässä itseidentifikaatiota. Päätöksellä tullee olemaan ennakkoratkaisuvaikutusta tulevaisuudessa, ja nähtäväksi jää, aiheuttaako KHO:n päätös massaryntäyksen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.
Alkuperäiskansoilla tarkoitetaan itsenäisissä valtioissa asuvia kansoja, jotka polveutuvat tiettyä aluetta ennen kolonisaatiota tai valtion perustamista asuttaneesta väestöstä ja jotka ovat säilyttäneet osittain tai kokonaan omat sosiaaliset, ekonomiset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana on turvattu kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla, joista tärkeimmät ovat Yhdistyneiden Kansakuntien kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus, alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansasopimus nro 169. Muita merkittäviä kansainvälisiä instrumentteja ovat luonnos pohjoismaiseksi saamelaissopimukseksi sekä YK:n alkuperäiskansoja koskeva julistus, joka hyväksyttiin vuonna 2007. Julistuksella on ollut symbolista merkitystä alkuperäiskansojen oikeuksien tunnustamiselle kansainvälisesti, vaikka julistuksella ei katsota olevan oikeudellisesti velvoittavaa vaikutusta. Suomessa on asetettu uuden hallitusohjelman tavoitteeksi ratifioida kansainvälisen työjärjestön ILO 169 -sopimus. Pohjoismaista vain Norja on ratifioinut sopimuksen. Suomessa ratifioinnin esteenä 1990-luvulta lähtien on ollut erityisesti sopimuksen maa- ja vesioikeuksia koskevat artiklat sekä kysymys saamelaisten omistusoikeudesta maihinsa.
1970-luvulta alkaneesta kansainvälisestä alkuperäiskansojen liikkeestä lähtien saamelaiset ovat osallistuneet aktiivisesti alkuperäiskansojen yhteistyöhön. Vuonna 1956 perustettu saamelaisten NGO-järjestöjen kattojärjestö Saamelaisneuvosto (Sámi council) on kuulunut alusta asti Arktiseen neuvostoon ja YK:n alkuperäiskansatyöryhmään (Working Group for Indigenous Peoples). Jälkimmäinen ajoi YK:hon 1990-luvun alussa perustettua alkuperäiskansa-asioita käsittelevää pysyvää foorumia (Permanent Forum for Indigenous Issues, UNPFII), joka toimii YK:n talous- ja sosiaalineuvoston neuvoa-antavana elimenä. Vuosittain New Yorkissa kokoontuva foorumi on valtioiden ja alkuperäiskansojen kohtaamispaikka. UNPFII onkin lisännyt tietoisuutta alkuperäiskansoille tärkeistä asioista entistä kokonaisvaltaisemmin YK:ssa.
Saamelaisten kielelliset oikeudet ja koulutus
Saamen kielen aseman parantaminen on kuulunut saamelaisten poliittisen toiminnan tärkeimpiin tavoitteisiin sen alkuajoista eli 1950-luvulta lähtien, eikä vähiten sen takia että saamen kieli on saamelaisia valtionrajojen ylitse yhdistävä tekijä. Saamen kielen osaamista on alettu arvostaa saamelaisyhteisössä korkealle ja sen vuoksi moni äidinkielensä menettänyt on opiskellut kielen koulussa vieraana kielenä tai vanhemmalla iällä. Kielipoliittisen työn tuloksena saamen kielen virallinen asema on vahvistunut kaikissa Pohjoismaissa. Merkittävimpiä saavutuksia ovat olleet saamen kielilait. Osoituksena saamenkielen elinvoimaisuudesta saamenkielistä kirjallisuutta, musiikkia ja teatterinäytelmiä on ilmestynyt kaikissa Pohjoismaissa. Perinteiset kulttuuri-ilmaukset kuten tarinat, joiut ja kertomukset ovat olleet pohjana kehittäessä omaehtoista taidetta. Saamen radiossa soivatkin sulassa sovussa inarinsaamenkielinen rap sekä perinteinen joiku yhdistettynä maailmanmusiikista saatuihin vaikutteisiin.
Saamen kieli sai virallisen aseman vuonna 1992 saamelaisten kielilain myötä. Suomessa perusta saamelaisten kielipolitiikalle on asetettu perustuslaissa, jossa tunnustetaan saamelaisten oikeus säilyttää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan sekä erillisessä saamen kielilainsäädännössä. Uusi saamen kielilaki tuli voimaan vuonna 2004 ja siinä selkeytetään laindäädäntöä saamen kielen käyttämisestä viranomaisissa saamelaisten kotiseutualueella eli Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien sekä Sodankylän pohjoisosan eli Lapin paliskunnan alueella. Lain myötä saamelaisten mahdollisuudet käyttää kieltään asioidessaan valtion ja kunnan viranomaisten kanssa ja saada palveluita äidinkielellään paranivat huomattavasti.
Saamelaisten kielelliset oikeudet ovat toteutuneet parhaiten opetuksen saralla. Saamen kieltä on opetettu peruskouluissa jo 1970-luvulta lähtien ja 1980-luvulla opetusta kehitettiin voimakkaasti. Opetuksen rahoituksen tilanne parani vuoden 1999 koululainsäädännön uudistuksessa. Perusopetuslain mukaan saamelaisten kotiseutualueella asuvien saamen kieltä osaavien oppilaiden opetus tulee antaa pääosin saamen kielellä. Tällä hetkellä saamenkielistä ja saamen kielen opetusta annetaan peruskouluissa ja lukioissa Enontekiöllä, Utsjoella, Inarissa ja Sodankylässä. Näillä kunnilla on myös saamenkielistä opetusta varten järjestetty erityisrahoitus. Inarinsaamenkielinen opetus on lisääntymässä ja myös koltan kieltä käytetään opetuskielenä.
Saamen kielen ja -kielistä opetusta sai Suomen peruskouluissa kaikkiaan noin 490 oppilasta 2000-luvulla. Saamelaisopetuksen oppimateriaalitilanne on kuitenkin hyvin puutteellinen, erityisesti inarin- ja koltansaamen kohdalla. Viimeisimmissä selvityksissä on noussut esille myös se puute, että yläkouluissa on vaikea saada päteviä saamenkielisiä aineenopettajia.
Saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella opetusta annetaan perusopetusta täydentävänä opetuksena kahden viikkotunnin verran. Opetuksen toteutumisen estää kuitenkin kunnollisen rahoituksen puuttuminen. Tämä on valtava puute saamelaisten oikeuksien toteutumisessa, sillä viimeisimpien selvitysten mukaan jo yli 70 % saamelaislapsista asuu saamelaisalueen ulkopuolella. Opetuksen järjestäminen on käytännössä vanhempien aktiivisuuden ja toimeliaisuuden varassa.
Suurimmat koulutuspoliittiset haasteet liittyvätkin oppimateriaalin ajantasaisuuteen ja riittävyyteen, aineenopettajien saatavuuteen sekä saamelaisopetuksen turvaamiseen Saamelaisalueen ulkopuolella. Näin ollen katse kääntyykin uuden hallitusohjelman puoleen, johon on kirjattu tavoitteet saamen kielen elvyttämisohjelman toteuttamiseksi sekä saamelaisten itsehallinnon ja saamelaiskäräjien toimintaedellytyksien kehittämiseksi.
Tulevaisuuden haasteet
Suurimmat tulevaisuuden haasteet saamelaisnuorten kannalta liittyvät elinkeinojen säilymiseen ja kielellisten oikeuksien toteutumiseen. Uhanalaisten inarin- ja koltankielen pelastamiseksi aikaa ei ole paljon, sillä viimeinen kieltätaitava sukupolvi ikääntyy kovaa vauhtia. Elinkeinojen kohdalla haasteena on se, kuinka saada poronhoidosta nuorille kannattava ammatti ja miten saada saamelaisnuoret jäämään kotiseudulleen. Nykyisellään kustannusten noustessa poronhoito on monin paikoin kannattamaton ja epävarma ammatti. Myös kilpaileva maankäyttö ja Pohjois-Suomen kaivosbuumi tulevat todennäköisesti uhkaamaan poronhoitoa, joka tarvitsee laajat ja rikkomattomat laidunalueet järkevän laidunkierron toteuttamiseksi.
Koska valtaosa saamelaislapsista ja -nuorista asuu Saamelaisalueen ulkopuolella, vaarana on, että yhä useampi saamelaisnuori vieraantuu kielestään ja kulttuuristaan. Saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella puuttuu saamelaisyhteisön tuki ja turva, ja assimilaation uhka valtaväestöön on välitön. Vaikka saamen kielen asema on vankistunut yhteiskunnassa, se kuitenkin kuihtuu monilla elämän osa-alueilla kunnollisten kielenkäyttödomeenien puuttuessa. Rikas sanasto, joka saamen kielessä on syntynyt lumen, luonnon ja poron kuvaamiseen jäävät pois arkipäiväisestä käytöstä tarpeettomina ja uusi tekniikka- ja tietokonesanasto lainataan yleensä suoraan suomen kielestä. Nuorten kohdalla luontevaksi kanssakäymisen kieleksi valikoituukin useammin suomen kuin saamen kieli.
Toisaalta saamelaiskulttuuri elää uutta kukoistuskauttaan, suoranaista saamelaisbuumin aikaa. Nuorten tietoisuus identiteetistään ja omista juuristaan on vahvaa. Pelkkä vierailu jossain monista saamelaistapahtumista kertoo omaa kieltään saamelaisen kulttuurin elinvoimaisuudesta. Esimerkiksi Kautokeinon Sámi Grand Prix on edelleen vuoden tärkeimpiä juhlia, jossa kokoonnutaan tapaamaan muita saamelaisia mutta myös näyttäytymään – ja pukuloisto on sen mukaista. Saamelaisten kansallispuku gákti on eräs näkyvimpiä identiteettisymboleita, ja nuoret haluavat korostaa juuriaan käyttämällä ja ompelemalla omien alueidensa pukuja perinteiden mukaisesti. Osoituksena saamenpuvun arvostuksesta, saamelaisnuoret kaikista Pohjoismaista järjestivät mielenosoituksen vastustaakseen saamenpuvun kaupallista hyväksikäyttöä turismissa vuonna 2009 pohjoismaisen saamelaiskonferenssin yhteydessä Rovaniemellä. Ongelma on erityisen polttava aihe Suomessa. Saamenpuvun väärinkäyttö matkailuteollisuudessa koetaan epäkunnioittavana, sillä matkailuteollisuudessa saamelaisina esiintyvät matkailuyrittäjät käyttävät pukuja autuaan piittaamattomina saamenpuvun koodistosta ja tulevat monesti toisintamaan saamelaisiin liitettyjä stereotypioita, joista saamelaiset ovat halunneet pyristellä eroon. Gákti myös kuvastaa laajemmin saamelaiskulttuurin elinvoimaa nykypäivänä: siinä yhdistyy perinne ja nykyaika ja se kannetaan ylpeydellä ja tietoisena saamelaiskulttuurin rikkaudesta.
Anne-Maria Magga on enontekiöläinen porosaamelainen, joka opiskelee Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa saamelaista kulttuuria ja saamen kieltä, ja valmistelee graduaan poronhoidon ja suurpetojen välisestä ympäristökonfliktista.
Artikkelisarja
Artikkelisarjan osat julkaistaan tulevien viikkojen kuluessa. Alla oleva lista päivitetään sen mukaan kun artikkelit ilmestyvät.
